Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Syyskuun pino pitää sisällään Tarotin, Emma Salokoski Ensemblen, Kauko Röyhkän Mikkelin kaupunginorkesterin kanssa, Sami Kukan, Kotoisat sävyt, Nopsajalan, Jann Wilde & The Neon Cometsin, So Called Planin ja Medeian.
JANN WILDE & THE NEON COMETS
Neon City Rockers
Hype
Aiemman bändinsä Rose Avenuen kanssa aina Euroviisukarsintoihin asti ehtinyt Jann Wilde jatkaa aika luontevasti hiukan samoilla jalanjäljillä myös uuden yhtyeensä The Neon Cometsin kanssa. Toki paljon on myös eroavaisuuksia - etenkin bändin monipuolisuus sekä soundillisesti että tyylillisesti on selkeästi Neon Komeettojen vahvuus. Monessa kohtaa kaikaavasta Bowiesta mennään suoraviivaisempaan ja tiukempaan glam rockiin jopa Hanoi Rocksin hengessä. Ja kuulostaapa Danceroom Bop samaan aikaan sekä Elvikseltä että Sex Pistolsilta.
Ennen muuta Neon City Rockers jatkaa Wilden vahvaa biisinteollista linjaa. Vaikka Lover Lover Loverin iskukertsi-linjalta onkin lähdetty maalaamaan laajemmalla ja aika tummahkolla paletilla, on levyn lähes jokainen kappale siltikin yksittäisenä sävellyksenä omalla tavallaan koukukas ja iskevä. Kokonaisuutta ehkä hiukan haittaa liiankin moni-ilmeinen kurottelu. Silti, eri ilmeilläänkin The Neon Comets onnistuu olemaan tarttuva. Haikean akustinen Deimos & Phobos vakuuttaa erityisesti bowiemaisella klovnin hymyllään, maalattu kyynel silmäkulmassaan.
Ilkka Valpasvuo
KAUKO RÖYHKÄ & MIKKELIN KAUPUNGINORKESTERI
Zaia
Ranka
Kauko Röyhkä on takonut pitkää ja omaehtoista muusikon uraa aina vuonna 1980 ilmestyneestä Steppaillen-albumista alkaen. Musiikillisesti aavistuksen tasapaksuksi äitynyt tuotanto nousi uudelleen lentoon Röyhkän palatessa yhteistyöhön Riku Mattilan kanssa vuoden 2008 alussa ilmestyneellä yhteislevyllä. Nyt käsillä olevassa Zaia-projektissa tämä alkanut kehitys saa lisää kierroksia alleen.
Mikkelin kaupunginorkesterin kanssa tehty levy niputtaa yhteen kolmetoista Röyhkän kappaleiden terävimpään kärkeen kuuluvaa raitaa orkesterinjohtaja Vellu Halkosalmen jousiorkesterille sovittamina versioina. Lopputuloksena on kokonaisuus, joka sisältää kokoelmalevyn hyvät puolet ilman sen suuria ongelmia, ja joka nostaa tutuista kappaleista kokonaan uudenlaisia, aiemmin meluun hukkuneita nyansseja. Levyn vahvuus on yhtäältä sovitusten tyylillinen yhtenäisyys ja toisaalta kuitenkin alkuperäiskappaleiden ehdoilla tehdyt ratkaisut. Tuntuu, että Halkosalmi on sisäistänyt erinomaisesti kappaleiden luonteen ja tätä kautta nostanut ne uudelle tasolle niin, että lopputuloksena on Röyhkän sanoin kamarirockia. Röyhkän murinan ja jousien heleyden yhdistelmä onkin todella raikasta kuultavaa. Levyn parhaimmistoa on Tyttöjen ystävä -albumilla alunperin kuultu, leppoisan ja vimmaisen välillä heiluva Vaeltava vitsaus. Kolmikymmenvuotiselta uralta riittää kuitenkin helposti levyllinen niin hyviä kappaleita, että kokonaisuus ei notkahda missään vaiheessa.
Vuosien varrella on käynyt selväksi, että Röyhkä tekee asiat itse haluamallaan tavalla. Tällä kertaa mies on tehnyt tyylillisen ja musiikillisen täysosuman.
Ilmari Ivaska
TAROT
Undead Indeed
King Foo Entertainment
Pitkän linjan kotimainen hevijyrä Tarot on jäänyt viime vuosina hieman
lapsipuolen asemaan basisti-laulaja Marco Hietalan kiertäessä
maailmaa Nightwishin riveissä. Hyvä kuitenkin, että herra on pitänyt
myös oman bändinsä hengissä. Sen osoittaa myös tämä tuore Kuopiossa
taltioitu live-levy.
Tuotosta kuunnellessa ensimmäisenä läpi paistaa tekemisen ilo ja rentous.
Äijillä on selvästi lavalla hauskaa, eikä hommaa vedetä hampaat irvessä.
Hevihän on luonnollisesti äärimmäisen vakava asia, mutta sen voi tehdä
vakuuttavasti ilman suurempia irvistelyjäkin. Myös kotikenttäetu (bändihän
on kotoisin Kuopiosta...) tulee hyvin ilmi yleisön hurratessa mukana.
En ole itse sitten bändin 1980-luvun "kultavuosien" suuremmin seurannut
Tarotin tekemisiä, joten oli ilo huomata, että mainioita biisejä löytyy myös
tuoreemmilta albumeilta kuin klassikkolevyiltä Spell Of Iron ja
Follow Me Into Madness. Hietala varmasti jatkaa edelleen uraansa
Nightwishin ehdoilla, mutta kyllä Tarotillekin paikkansa on Suomen - ja
miksei koko maailman - hevikartalla. Bändi nostaa hevin perusasiat kunniaan
ja kantaa soihtua komeasti. Kyllä kelpaa.
Miki Peltola
EMMA SALOKOSKI ENSEMBLE
Veden alla
Texicalli Records
Emma Salokoski Ensemble viihtyi edellisellä albumillaan
eteläamerikkalaisten rytmien parissa, mutta uudella albumilla
trooppinen svengi on pienemmässä osassa. Taidokas yhtye saa suoremman
rytmittelyn kuulostamaan vivahteikkaalta ja rikkaalta. Jopa liiankin.
Sointi on jälleen niin putipuhdasta, että paikoin ihan häikäisee.
Emma Salokosken ulosanti on niin miellyttävää kuultavaa, että sen
vastavoimaksi kaipaisi juurevan rohisevia taustoja. Akustisella
soitinarsenaalilla varustettu yhtye saa albumin leijailemaan
kauniisti, mutta välillä toivoisi soinnin tippuvan taivaallisista
sfääreistä maan mutiin.
Debyyttialbumin tavoin myös Veden alla koostuu sille
sävelletyistä kappaleista sekä lainaraidoista. Jälkimmäisistä
parhaiten onnistuu Pohjan poika, joka osoittaa, että Bob
Dylan kääntyy suomeksi varsin järkevästi. Uusista sävellyksistä
albumin nimikkoviisun melankolinen tunnelma toimii hienosti.
Veden alla on niin hyväntuulinen pitkäsoitto, ettei arkielämän
loskassa siihen tee mieli tarttua. Toivottavasti niin aurinkoisia
päiviäkin on tulossa, että levyn voi laittaa pyörimään soittimeen.
Henri Turunen
NOPSAJALKA
Villi Inkkari Mixtape
Monsp
Ghettoblaster sound ja Nopsajalka tekevät taas yhden
kulttuuriteon lisää. Jo Nopsan virallisempi albumi Tontilla taas oli
sellainen, tuodessaan suomalaisen tanssihallitunnelman aidolla tavalla
kotisoittimien kautta aistittavaksi. Lukemattomia lavoja poltettuaan päällikkö
palaa osin omiensa, osin muiden artistien jo julkaistujen tekeleiden pariin.
Livetilanteissa lähes lähtökohtainen tapa käyttää lainataustoja biisien
esittämiseen on kuultavissa Villillä Inkkarilla, samoin kuin se
intensiivisyys ja suoraan yleisölle puhuminen, joka usein pelkästään studiossa
esitetyistä lauluista puuttuu.
Yksi hedelmällisimmistä osumista on vielä alkuperäisenäkin suhteellisen
tuoreen Muut oksia -biisin versio yhdessä sen tehneen Huge L:n
kanssa. Alkujaan jopa turhan keveä reggaeviba biisissä kuulostaa nyt
luontevalta. Mixtapen autenttisuudesta, ja sen livetilannetta simuloivasta
luonteesta kertoo mainiosti Nopsajalan biisin alussa esittämä suora mainos
Hugen albumista. Toinen levyn selkeistä rapvieraista, Superjanne
onnistuu ylittämään itsensä latomalla rytmiin jotain niin käsittämätöntä, että
Sugarhill Gang olisi kateellinen. Levyn isäntien itsensä tekemien
variaatioiden lisäksi pitää mainita loistavalla Luu5 -omakustanteella
aiemmin julkaistu Koti6 -remix hittibiisistä Mäsäks. Se kuullaan
mixtapella juuri ennen Nopsajalan vanhemmista tyyleistä muistuttavaa
Tasapainoo-raitaa.
Rauhallisen meditoinnin apuvälineeksi levystä ei tietenkään ole, vaan
kulttuurin nykytilan dokumentaationa toimimisen lisäksi sen saattaisi kuvitella
sopivan vaikka etkoille tansseihin lähdön rytmittäjäksi.
Niko Toiskallio
SO CALLED PLAN
December Turns to Fall
Hype
Turkulainen So Called Plan löi itsensä suomalaiselle musiikkikartalle ja levy-yhtiön kiinnistyslistalle menevää skeittipunkia soittavana retkueena. Jo debyyttilevy Suburbian Symphony kuitenkin antoi osviittaa siitä, mitä tuleman pitää. Siinä puolittaiseksi ja ulkokultaiseksi jäänyt punkpopin sekä tummemman ja osin koneellisemmankin yleissoundin yhdistely on viety uudella December Turns to Fall -albumilla selvästi pitemmälle. Näin onkin aikaansaatu tyylillisesti huomattavasti yhtenäisempi kokonaisuus.
Parasta levyssä on se, että siinä bändi kuulostaa soittavan jotain, mitä sävellyksestä vastaava kaksikko Eero Saarikoski (laulu ja kitara) ja Ville Asp (rummut, syntikat ja taustalaulu) on tavoitellut. Aika ajoin pateettiseksikin yltyvä synkistelevä kokonaisuus tasapainottelee radioystävällisyyttä tavoittelevan poppailun ja kovanaamaisen katu-uskottavuuden välisellä veitsenterällä puhtain paperein, ja se tekee sen tuhat kertaa hienostuneemmin kuin osin samalla paletilla operoiva seattlelainen Aiden. Huono puoli on kuitenkin se, että tämä tyylilaji vaatisi onnistuakseen levylle ehdottomasti viidestä kuuteen vahvalla hittipotentiaalilla ladattua viisua, kun niitä tältä levyltä ei löydy kuin todella osuvasti valittu avauskappale December sekä levyn päättävä, tunnelmoiva ja suureelliseksi kasvava World Without Me. Niinpä meno ehtii tällä välillä väljähtää, vaikka tarttuvia melodianpätkiä tarjoillaan siellä täällä muuallakin.
Yhtenäisyys nostaa levyn arvoa selvästi, mutta materiaalin tasapaksuus jättää kuulijaan harmillisen onton olon.
Ilmari Ivaska
SAMI KUKKA
Sami Kukka
Helmi levyt
Sami Kukan debyyttialbumi julkaistiin omakustanteena vuonna
1988. Se jäi aikanaan pimentoon. Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin
artistin tuotokset ovat nousseet arvoon. Viime vuonna julkaistu
Kuolema tekee tuloaan kipusi kriitikkojen suosioon, eikä
syyttä. Kukan konsepti on selkeä: mies soittaa kitaraa ja laulaa
melankolisella sävyllä. Totta, maailma on tällaisia trubaduureja
pullollaan, mutta Kukan tunteikas ilmaisu jää mieleen.
Debyyttialbumi on niin ajaton, että kappaleet voisivat olla nykypäivän
sävellyksiä. Kukka ottaa kuulijan mukaan tarinoihinsa, joissa
usein voi asettua sivusta seuraajan rooliin. Vaikka Kukka kertoo levyn
kansivihkoon kirjatussa kirjeessään, että kappaleet syntyvät arkisissa
tilanteissa, tarinat sukeltavat paikoin syvälle perimmäisiin
kysymyksiin.
Ei voi kuin ihmetellä, miten näinkin eheä kokonaisuus on jäänyt niin
vähälle huomiolle aikanaan. Nyt on kuitenkin tarjottu uusi
mahdollisuus sekä Kukalle että kuulijoille. Jos levy jäi
kaksikymmentä vuotta sitten kuulematta, nyt on ehkä oikea aika kuulla
sitä.
Henri Turunen
KOTOISAT SÄVYT
Tunnetko rytmin sisko?
KIOSKI
Pohjoisesta lähtöisin oleva viisikko aloitteli vuosituhannen vaihteessa garagen säröisiltä urilta. Tultaessa yhtyeen loppukesän 2008 debyyttiin meno on leppynyt rennoksi, juurevaksi ja retro-henkiseksi suomenkieliseksi rock'n'rolliksi. Hipit rokkaa ja tukka heiluu. Esikuvista kuuluvat selkeästi yhtä lailla Stones, Neil Young ja The Who siinä missä kotimaiset Tehosekoittimesta Lemmenpyssyihin ja tottakai laulaja-kitaristi Antti Karjalaisen suureen esikuvaan Juice Leskiseen.
Mikään innovatiivisin yksikkö Kotoisat Sävyt ei ehkä ole, mutta ei sen tarvitsekaan. Olemassa olevista aineksista on kuitenkin saatu luotua koko joukko tarttuvia sävellyksiä, joiden sävytkin vaihtelevat kotoisuudestaan huolimatta Mun fillarin tiukasta kahkoamisesta Sun hymys-kappaleen haikeaan hymyilyyn. Parasta Sävyä tässä vaiheessa kuuntelua on heti avausraita Heikkouteni myönnän harpulla tunnelmoitu kiireetön ja ilmava blues, Auringon lapsien reippaan rento aurinkoinen roketti ja Mun fillarin iskevä hölkkä. Kaiken kaikkiaan Tunnetko rytmin sisko? on yksi niistä levyistä joka paranee kuuntelu kuuntelulta eli kappaleet aukeavat tasoissa pikkuhiljaa. Mikä taas yleensä merkitsee hyvää kuunteluiän suhteen. Oikein hyvää rokkia.
Ilkka Valpasvuo
MEDEIA
Cult
Fullsteam Records
Tässäpä louhintaa, jota ei voi kuunnella hiljaa, ei paikallaan eikä volyymin suhteen. Vaikka Medeian voisi tilanteessa, jossa uusia death ja thrash metal -orkestereita on joka sormelle, leimata täysin turhaksi pumpuksi antaa yhtyeen tuotanto näin arvelevalle potkun keskelle otsalohkoa. Paitsi, että yhtye on ensimmäiselle täyspitkälleen onnistunut luomaan tasapainoisen kokonaisuuden hyviä biisejä, on bändillä punteissaan muutama ekstrakoukku esimerkiksi piano- ja kosketinmelodioiden muodossa. Heti levyn alkupuolella kurittavat Cold Embrace ja Descension itsensä levyn parhaimmistoon ja muut juurevimmat vedot ovat Through Sacrifice, Ceremonial ja Made Flesh Again. Viimeksi mainittu antaa ehkä parhaimman esimerkin materiaalin arvoa nostavasta kosketinsoitinmelodioiden käytöstä. Riffipuolella biisit osoittavat puolestaan sen, että joskus toistoonkin kannattaa luottaa.
Vakuuttavaa on paitsi biisimateriaali, myös soitantapuoli. Väheksyä ei sovi myöskään Keijo Niinimaan panosta, sillä komeaääninen mikinjatke on yksi erottuvuuden takeista muihin yrittäjiin vertailtaessa. Niinimaan äänestä ei ole myöskään nostettavissa liikaa yhtäläisyyksiä miehen ilmaisuun Rotten Soundissa, jotta se voisi muodostua riippakiveksi. Ennen kuin huomaakaan on levy jo kääntynyt yli puolen välin päätä heiluttaessa. Pisteitä pudottaakin tämän paalun jälkeen se, että joukossa on muutamia väliinputoajabiisejä, vaikkakin ne istuvat kokonaisuuteen hakkaamatta.
Hanna Valjakka
