Oulun musiikkivideofestivaalit on monitahoinen tapahtumakokonaisuus, joka koostuu tarkkaan ottaen lukuisista eri osa-alueista. Vajaan viikon aikana mittelevät mm. suomalaiset musiikkivideot, yleiset musiikkielokuvat sekä koko maailman ilmakitaristit. Näiden lisäksi tarjolla on runsas määrä muita musiikin ja liikkuvan kuvan yhdistelmiä, erilaisia musiikkiklubeja ja muita konsertteja, joiden kattava läpikäyminen olisi ylitsepääsemätön urakka isommallekin ihmisjoukolle. Festivaalien tunnuksena komeileva silakka tuntuu työntäneen päänsä kunnioitettavan moneen soppaan yhtäaikaisesti.
Festivaalien yksi leimallisimmista piirteistä on sen sympaattinen kotikutoisuus, joka ilmenee parhaimmillaan lämpimänä itseironiana, yhteen hiileen puhaltamisena sekä kunnianhimoisina kulttuurikokeiluina. Vastapainona Oulussa kohtaa takuuvarmasti sekavia järjestelyjä, väärinkäsityksiä ja luovaa kaaosta. Kun tähän kuitenkin varautuu henkisesti jo etukäteen, ovat Oulun musiikkivideofestivaalit ehdottomasti yksi Suomen festarikentän salatuista helmistä.
Kaiken kaikkiaan OMVF:n ohjelmatarjonnasta on mahdollista kerätä todella monitahoinen, itseään kiinnostava kokonaisuus, joka kattaa useita erilaisia, tiukasti tai vain löyhin sitein musiikkiin liittyviä taidekokemuksia. Oma reseptini rakentui konserttien ja ilmakitaran mm-kilpailujen ympärille, mutta mukaan mahtui myös liuta musiikkivideoita, runonlausuntaa ja tulitaidetta.
Kauko Röyhkä ja uuden musiikkilajin synty
Tiistaina Oulun Lammassaaressa sijaitsevassa juhlateltassa oli odottava tunnelma. Lavalle oli astelemassa Oululaisen rockkentän suuri hahmo Kauko Röyhkä uusimman projektinsa kanssa. Kapellimestari Vellu Halkosalmi oli sovittanut Röyhkän klassikkoja Mikkelin kaupunginorkesterille, ja vuonna 2007 Mikkelin Hanget soi -musiikkitapahtumassa kantaesityksensä saanut produktio vieraili nyt ensi kertaa Oulussa.
Tätä ennen lavalla nähtiin kuitenkin toinen mielenkiintoinen musiikkikokeilu, eli Jori Hulkkonen 303x10 and His Acid Symphony Orchestra. Suomeksi tämä nimihirviö tarkoittaa house-legenda Jori Hulkkosen johtamaa, kymmenen miehen kymmenellä Rolandin TB-303-bassosyntetisaattorilla ja yhdellä TR-808-rumpukoneella livenä tuottamaa äänikollaasia. Projektin ensiesitys nähtiin vuoden 2007 Uuden musiikin festivaalilla Turussa, mutta edellä kuvatulla tavalla toteutettava teos lienee jokaisella esityskerrallaan sisällöllisesti ainutlaatuinen.
Musiikillisesti Hulkkosen johtama teos ei ole mitenkään ominta alaani, mutta kokemus jätti silti positiivisella tavalla ristiriitaisen tunteen. Näky on tavallaan koominen; kymmenen mustiin pukeutunutta miestä näyttää tarkastavan sähköpostejaan samalla, kun maestro Hulkkonen työstää biittiä ja synkronisoi kokonaisuutta hännystakki ja pää heiluen. Silti näky oli jotenkin vaikuttava, kun käsittää kaiken ilmassa olevan kirskunnan ja lasermiekkailun tulevan reaaliajassa edessä pönöttävien miesten ruuvaamisen tuloksena.
Osioiden välille pystyttiin sitä paitsi luomaan roimasti dynamiikkaa yhtäältä äänikuvan leikkaamisten ja toisaalta komeihin mittoihin nousevien kasvatusten avulla. Ehdottomaksi kliimaksiksi nousi kahden kolmenollakolmosen välillä käyty kaksintaistelu, joka tuntui samalla hauskalla tavalla esittelevän koneiden variaatiomahdollisuuksien äärirajoja. Oli silti onni, että teos ei venynyt kuultua pidemmäksi, sillä pitkän päälle soundi kävi melko monotoniseksi ja itseään toistavaksi.
Tilaisuutena Juhlateltan avajaistilaisuus oli hauska musiikkikulttuurin eri kenttien kohtaamispaikka, kun sirkustelttaan rakennetulla lavalla kuultiin ensin puvut päällä soitettua housea ja sen jälkeen jousiorkesterille sovitettuja luentoja suomalaisen rock-laulajan tuotannon terävimmästä kärjestä. Kauko Röyhkän mukaan orkesteriprojektin tuloksena on syntynyt uusi musiikinlaji, jonka hän on ristinyt chamber rockiksi. Röyhkän saapuessa lavalle olivat kamarijouset jo asemissa. Avauksena kuultiin Oulun nimikkokappaleeksi valikoitunut Paska kaupunki, minkä kunniaksi Röyhkä saikin raikuvan vastaanoton harmillisen niukkalukuiselta konserttiyleisöltä.
Tästä alkoi Röyhkän tunnetuimmista kappaleista koostuva komea hittikavalkadi, joka jaksoi yllättää kerta toisensa jälkeen kiintoisilla ja kappaleiden tunnelmaa erinomaisesti tukevilla sovituksilla. Miestä lienee hermostuttanut näin lukuisten Oulusta kertovien kappaleiden esittäminen ilman rockbändin mukanaan tuomaa äänimassaa, johon pystyy aina tarvittaessa piiloutumaan. Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti näkynyt esityksessä, joskin spiikit jäivät todella vähäisiksi ja itseään toistaviksi kiitoksiksi. Todellista pääosaa konsertissa kuitenkin esitti kuultu musiikki ja se totisesti selviytyi vaativasta tehtävästään juuri niin hyvin, kuin saattoi toivoakin, eikä jättänyt nuhteelle minkäänlaista sijaa.
Röyhkä on sanonut pitävänsä uusista sovituksista kaikkein onnistuneimpana hänen suurinta Lauralle-hittiään. Itseeni suurimman vaikutuksen teki Vaeltava vitsaus, jonka eteenpäin työntävä ja uhkaavasti vaaniva näppäily oli aseistariisuvan ja kertakaikkisen hyvän kuuloinen. Orkesterin mukana laulamat kertosäkeiden osuudet tekivät sitä paitsi todella hauskan lisäsäväyksen tähän autenttisen akustiseen äänimaailmaan. Toinen esiinostamisen arvoinen kappale on ehdottomasti Paha maa, jonka säkeistössä kuultiin niin ikään jousinäppäilyä, mutta tällä kertaa kokonaisuutta komeasti kasvattaen ja pysäytyksellä piristävästi yllättäen. Toisaalta on epäreilua korostaa kovinkaan paljon yksittäisiä biisejä, sillä juuri Halkomäen monipuolisissa ja alkuperäiskappaleiden keskeisimpiä nyansseja esiin nostavissa sovituksissa piilee koko produktion erinomaisuus.
Kappaleet on käsitetty popmusiikkina, eikä niitä ole pyritty puristamaan läpi keskenään samasta muotista. Uusintasoittokin kuultiin, mutta toiseen encoreen tultaessa yleisö sai tyytyä pelkkiin kumarruksiin. Se ei haitannut, sillä konsertista jäi tunne siitä, että oli todella kuullut pitkästä aikaa jotain aidosti raikasta.
Ekologinen rockkokemus Pohjois-Suomen malliin
Keskiviikko-iltana Oulun ylioppilaskunnan Rauhala-talossa tehtiin mielenkiintoista historiaa: ilmakitaran mm-kilpailujen avajaisklubilla esiintyivät Oulussa nykyisin vaikuttava Moses Hazy ja kaupungin oma rock-ylpeys Morley. Erikoiseksi keikan teki se, että kaiken bändien käyttämän sähkön tuottaminen jäi yleisön harteille. Estradin vieressä komeili rivi laturin kautta akkuihin kytkettyjä polkulaitteita, joita innokkaiden katsojien tuli kunkin vuorollaan käydä polkemassa. Kipinäsateita ja tulipaloja maalailevista varoituksista huolimatta sähköntuotanto onnistui koko illan moitteetta, eikä kummaltakaan bändiltä loppunut virta kesken soiton.
Keikkaa oli edeltänyt ilmakitaristien illallistilaisuus, mutta Morleyn ensitahtien kajahtaessa oli astiat kuitenkin kerätty syrjään. Hyvä niin, sillä rock'n'roll ja illastaminen eivät kovinkaan hyvin toimi samanaikaisina aktiviteetteina, vaikka Morleyn keskeisiä elementtejä ovatkin orgaanisen lämmin soundi ja siihen yhdistyvä Pentti Amoren rocklaulajaksi pehmeä ääni.
Morley esiintyi tyypillisellä rock-kokoonpanolla, joskin basson varressa nähtiin Moses Hazyn laulaja-kitaristi Riku Rousu. Jäinkin kaipaamaan bändin Insomniac Diaries pt.1 -ep:llä kuultavaa puhallinsektiota. Välillä pakettia tosin ryyditettiin Lebu Tsernobylin soittamalla banjolla, mutta aika standardikaavalla setti kuitenkin vedettiin läpi. Valitettavasti jo Morleyn aikana kävi ilmeiseksi, että hankala tila ja niukka äänentoisto puurouttivat äänimaailman monelta osin sekavaksi massaksi. Morleylla on kuitenkin viljalti perinnetietoisia ja meneviä kappaleita, joista edellämainitun ep:n nimibiisi tuntui tällä kertaa yltävän korkeimmalle. Mitään maata kääntävää bändi ei silti setissään esittänyt.
Olen nähnyt Moses Hazyn tekevän ihmeensä moneen kertaan. He tekevät rock'n'rollin, riippumatta paikasta, ajasta tai yleisön määrästä. Tällä kertaa taitoa tarvittiinkin, sillä Rauhalan illassa oli nimensä mukaisesti todella rauhallista ja läsnä oli lähinnä ulkomaisia ilmakitaristeja tukijoukkoineen. Bändin menossa tuntuu kuitenkin olevan timanttinen rock-vire kohdallaan 24/7. Soundi ei toki ollut Mooseksillakaan mitenkään kaksinen, mutta bändi soitti silti takuuvarman energisen keikan. Soittorutiini totisesti näkyy lavalta, onhan bändi ehtinyt soittaa pelkästään tämän vuoden aikana jo yli 40 keikkaa. Kaksi peräkkäistä esiintymistä ei näyttänyt Rousua juuri haittaavan, vaan niin Break It Down Or Shake It Loose kuin koko muukin repertuaari toimi kellon tarkkuudella. Mitään yllättävää ei Moses Hazykaan esittänyt, mutta perusasioiden äärellä pysyttely tuntuu sopivan bändille kuin nenä päähän.
Kaiken kaikkiaan ilta oli kokemuksena todella hauska ja mielenkiintoinen, mutta musiikillisesti se ei millään lailla ylittänyt varmaa keskitasoa. Näiden jälkeen en ehtinyt nähdä Nelivitosessa soittaneesta Jessestä kuin vilahduksen takatukkaa ja kolme viimeistä kappaletta. Flow'n kokoonpanosta kolmihenkiseksi supistunut retkue oli toki ilman kitaraa ja rumpusettiä aavistuksen aiempaakin koneellisemman kuuloinen, mutta peruselementeiltään keikat eivät tunnu juuri poikkeavan toisistaan. Siksipä vuorossa olikin lepoa, rauhaa ja valmistautumista seuraavan päivän Oulun Taiteiden yön iltajuhlaan ja jatkuvaan musiikkivideopommitukseen.
Sisäänpäinlämpiävä taiteiden ilta
Torstaina Oulussa vietettiin Taiteiden yötä, jonka yhtenä päätapahtumana oli Juhlateltassa järjestetty iltajuhla. Ohjelmatarjonta oli hyvin musiikkipainotteinen, mutta mukaan mahtui myös kepeän huumorin sävyttämää runonlausuntaa ja tulitaidetta. Ennen kaikkea oululaisille suunnattu juhla saattoi jättää muualta tulleille vieraille ulkopuolisen tunteen, mutta muuten tilaisuus oli mukavan lämminhenkinen.
Ensimmäinen todistamani ohjelmanumero oli Oulu inspiroi -ilmakitarabändin esitys Sentencedin kappaleesta Rautasydän. Kyseessä oli siis soittimeton kokoonpano, jonka miehityksen ikäjakauma oli villisti arvaten kahdentoista ja kuudenkymmenen vuoden väliltä (pahoittelen mahdollista virhearviotani). Mainitsemisen arvoiseksi esityksen tekee lähinnä se, että se kuvaa sopivasti sitä henkeä, jolla tämäkin tapahtuma oli järjestetty - kaikilla on oikeus osallistua ja hauskaa saa olla niin yleisössä kuin lavallakin.
Ensimmäinen illan varsinainen musiikkiesitys oli Staalinin urkujen ja sarjakuvataiteilija Ville Rannan yhdessä toteuttama sarjakuvakonsertti. Käytännössä tämä tarkoitti ääni- ja kuvamaiseman samanaikaista tuottamista ilman valmista suunnitelmaa. En ollut koskaan aiemmin ollut sarjakuvakonsertissa ja odotinkin mielenkiinnolla, mitä tuleman piti.
Staalinen urkujen kakofoniassa Rannalle riittikin kuvitettavaa. Taistelukenttien mielettömyyttä simuloivassa kollaasissa soittajilla oli yhteistä rytmiä vain harvoin ja pieniä hetkiä kerrallaan. Koskettimien maalaama utuinen melodiamaisema kuorrutti rumpujen ja lyömäsoitinarsenaalin pommitusta, kun taas basson itsenäinen hulluttelu ei juuri kommunikoinut minkään muun soittimen kanssa. Tämän kuvailun jälkeen lienee selvää, että nähty kuvitus ei ollut tunnelmaltaan kovinkaan hilpeää. Rannan rosoinen ja elävä siveltimenjälki heijasti ahdistuneisuutta ja valtaosa nähdyistä kuvista päättyikin lopulta paksuun, mustaan kaaokseen.
Kokemus ei ollut miellyttävä, mutta sitä sen ei varmasti ollut tarkoituskaan olla. Mielenkiintoisuutta siltä kuitenkin vaadittaisiin, mutta Staalinin urkujen tuottama monotoninen ja tylsän tekotaiteellinen vyörytys toisti niin nopeasti itseään, että esityksen seuraaminen kävi kerrassaan puuduttavaksi. Ranta teki parhaansa, mutta lopputulos oli kuitenkin melko laimea. Kuullun äänimaiseman (musiikista on turha puhua) puolesta esityksestä tuntui välittyvän lähinnä turhauttava arroganssi, joka pyrkii osoittamaan kuulijoiden toiseuden siksi, että nämä eivät ymmärrä kuulevansa hienoa taidetta. Luovuuden ja yliyrittämisen välinen raja on kapea ja vaikeaselkoinen, mutta tällä kertaa johtopäätöksen tekeminen oli helppoa.
Illan suurimpana ohjelmanumerona oli Oulu-klassikot -konsertti, jossa kaupungin musiikkikentän toimijat vanhemmista konkareista uudempiin vaikuttajiin esittivät aiemmin yleisöäänestyksessä valittuja, Ouluun jollain lailla sidoksissa olevia kappaleita. Taustabändinä toimi pitkää festivaaliurakkaa tekevä, kurinalaiselta kuulostanut Moses Hazy, kun taas solistit vaihtuivat tiuhaan tahtiin.
Solistien mukaan vaihteli myös kuultujen esitysten taso, mutta ainakin lavalla näytti useimmiten olevan hauskaa. Musiikillisesti kappaleet olivat muutamaa poikkeusta huolimatta lähinnä läpisoitettuja, eivätkä ne tarjonneet Oulun ulkopuolelta tulleille mitään kovinkaan ihmeellistä. Mutta kuten aiemminkin todettua, niin oli kaiketi tarkoitettukin.
Omassa tehtävässään Oulu-klassikot oli hyvin lämminhenkinen tilaisuus, joka kuitenkin kärsi hieman turhan kovista äänentoiston tasoista, jotka hukuttivat bändin dynamiikan tylysti alleen. Lissut -tyttöduon esittämä, pienimuotoiseksi sovitettu Aknestik-klassikko Suomirokkia oli yksinkertaisen ja hyvän kuuloinen, vaikka kappale itsessään onkin auttamattoman puhkisoitettu. Loppuhuipennuksena, kaikkien lavalla vierailleiden solistien yhdessä esittämä Kärpät on rautaa oli kuitenkin vähän turhankin paksua huttua, sillä kannatuslaulujen taso näyttää pysyvän taatun ala-arvoisena kaupungista riippumatta.
Tämän jälkeen ohjelmassa oli vielä hanurilla säestettyä runonlausuntaa ja -laulantaa sekä tulisirkusta. Runonlausunta toi tilaisuuteen vivahduksen vanhaa iltama-kulttuuria, mikä oli mukava silta menneen ja nykyisen välille. Tuliryhmää katsoessani ajattelin lähinnä sitä, miten kaikki tehdään syttymättä itse tuleen. Komean näköistä puuha kieltämättä oli!
Ilmakitarat ojossa kohti maailmanrauhaa ja maailmanmestaruutta
Perjantain suurena ohjelmanumerona oli Oulun Torinrannassa käyty ilmakitaran maailmanmestaruuskilpailujen finaali. Itse kisaajien lisäksi ohjelmassa oli myös kaksi muuta esiintyjää, joista heti debyyttilevyllään suurta innostusta herättänyt Chisu sai kunnian toimia sisälle pikku hiljaa valuvan yleisön lämmittäjänä.
Elektronista syntikkapoppia soittavan Chisun livekokoonpano on verraten erikoinen: artisti itse soittaa laulamisen ohella aika ajoin koskettimia, minkä lisäksi lavalla oli toinen kosketinsoittaja ja kaksi rumpalia. Valmiin, nauhalta tulevan äänimaailman koristaminen livesoitolla kuulosti jotenkin vähäveriseltä, mutta positiivisella energialla täyteenladatun artistin kappaleissa on kuitenkin mukavasti melodista tarttumapintaa. Kappaleita leimaava aerobic-jytkytys oli silti omaan makuuni vähän turhan yksitoikkoista, ja niinpä Oulussa kuultu, toistaiseksi levyttämätön Marttyyrit kuolee erottuikin joukosta positiivisesti edukseen.
Kahden rumpusetin käytön syy jäi kuitenkin itselleni arvoitukseksi. Yhtä pidempää rumpumittelöä lukuun ottamatta rummut tyytyivät biitin toistamiseen, ja suurimmaksi eroksi tuli se, että kahdeksasosat tulivat usein samanaikaisesti sekä ridella että hihatilla soitettuna. Kun taustanauha joka tapauksessa on niin täyteen pakattu, tuntuu kaksi rumpalia livekokoonpanossa aavistuksen liioitellulta.
Ilmakitaransoiton mm-kilpailut ovat ainutlaatuinen tapahtuma, jota leimaa ennen kaikkea positiivinen hulluus, yhteisöllisyys ja tosissaan olemisen ja ironian kanssa leikittelevä suhtautuminen omaan tekemiseen. Vai mitä mieltä olette siitä, että ihmiset lentävät sananmukaisesti toiselta puolelta maailmaa Suomeen esiintyäkseen 60 sekuntia näkymätön kitara kädessään?
Finaalien kilpailumalli on sekoitus mäkihyppyä ja taitoluistelua. Ensimmäisellä kierroksella kaikki 20 osanottajaa esiintyvät itse valitsemansa, minuutin mittaisen musiikkinäytteen saattelemana. Viisimiehinen tuomaristo pisteyttää kukin näkemänsä esityksen yhden desimaalin tarkkuudella välillä 4-6. Tämän jälkeen paras ja huonoin pistepotti pudotetaan pois ja kolme keskimmäistä lasketaan yhteen. Ensimmäisen kierroksen jälkeen kymmenen parasta jatkaa toiselle kierrokselle, jossa kaikki esittävät saman, vasta tuolloin kuulemansa kappaleen.
Illan isäntänä toimi ilmakitaran legenda ja ilmakitaroinnista kirjankin julkaissut yhdysvaltalainen Dan "Björn Türoque" Crane, joka on luonnollisesti itsekin osallistunut kilpailuun useaan otteeseen. Lavan omalla esityksellään avannut Türoque johdattikin yleisön melkoiseen vyörytykseen, jossa lavalla nähtiin muun muassa voltteja, esiintyjien itse omaan päähänsä rikkomia pulloja, lukuisia polvilleenlankeamisia, hyppyspagaatteja, uimahousuja, nahkahousuja, housuhameita, yksi yleisöön syöksyminen, megafoni, selkään teipattu konfettiraketti ja kasapäin säpäleiksi hakattuja ilmakitaroita. Nämä kaikki sävyttivät satoja tapoja revittää, kepittää ja vinguttaa virtuaalista kitaraa.
Ilmakitarointi on asia, mistä on helppo sanoa sen olevan täysin järjetöntä. Nekään ihmiset, jotka näin ajattelevat, tuskin kiistävät koko touhun hillitöntä riemukkuutta. Ironian ja ryppyotsaisuuden välillä leikittelevän Türoquen mukaan ilmakitarassa kuitenkin on muutakin - sen avulla voidaan palauttaa maailmanrauha ja pysäyttää kasvihuoneilmiön kiihtymisen synnyttämä ilmastonmuutos. Tämä on hyvin yksinkertaista, sillä ilmakitaristeilla on sotimista parempaa takemistä, eikä instrumentti tarvitse sähköä toimiakseen. Symbolisena ajatuksena ilmakitarat maailmanrauhan pelastajina on hyvin toimiva metafora; kitara rinnastetaan usein aseeseen, joten ilmakitara on siis selvä aseettoman vastarinnan symboli. Kadehdittavan yksinkertaista: "Make air, not war!"
Perjantain finaalissa kyse oli kuitenkin ennen kaikkea show'sta ja uniikkiudesta. Eppu Normaalin kitaristi Juha Torvisen johdolla toiminut kansainvälinen tuomaristo tuntui arvostavan tänä vuonna hulluuden asemasta tarkkuutta ja teknisyyttä. Näillä eväillä voiton vei Yhdysvaltojen edustaja Craig "Hot Lixx Hulahan" Billmeier, joka sai toisella kierroksella hämmästyttävästi täydet pisteet - mies onnistui luomaan kerran kuullusta kappaleesta todella koherentin esityksen, eikä voittajasta jäänyt mitään epäselvyyttä, vaikka pisteidenlasku oli vielä käynnissä.
Illan päätti Maj Karma, jota seuraamaan kuitenkin jäi valitettavan pieni osa ilmakitarafinaalin tuhatpäisestä yleisöstä. Herra Ylppö kumppaneineen osoitti kuitenkin, minkälaista on esiintymään tottuneen ja pitkään soittaneen bändin ammattiylpeys. Bändi soitti taatun tiukan keikan, enkä usko kenenkään katsomaan jääneen harmitelleen päätöstään esityksen jälkeen. Herra Ylppö itse kertoi sisuuntuneesta idoleinaan aiemmin pitäneen Sex Pistolsin diivailusta, kun nämä olivat samana päivänä Ouluun tullessaan vaatineet koko lentoaseman sulkemista saapumisen ajaksi. Tämän vastapainoksi Maj Karma halusi osoittaa, että Suomen mittakaavalla isosta bändistä löytyy vielä aimo annos näyttämisenhalua.
Uhkaavana ja ajoittain jopa suureellisena soinut nelimiehinen on tätä nykyä musiikillisesti perusasioiden äärellä, ja turhat kuorrukkeet ovat poissa bändin soinnista. Kun tämä äänimaailma yhtyy osuvaan kappalemateriaaliin, ei tulos voi olla kovinkaan huono. Niin Attentaatti kuin Rukouskin soivat juuri niin vihaisesti kuin toivoa sopiikin, eikä esitykseen jäänyt paljon lisättävää. Mitään hurmahenkeä esityksessä ei keikkapaikan ja yleisömäärän epäsuhdan vuoksi nähty, mutta muuten Maj Karma voi kyllä taputtaa itseään olkapäälle epäkiitollisen lähtöasetelman tyylikkäästä selvittämisestä.
Pumpelien arvoisia musiikkivideoita
Oulussa käytiin festivaalien aikana suomalaisten musiikkivideoiden kilpailu. Esiraadin mukaan kelpuuttamat 91 musiikkivideota pyörivät viikon aikana kahdeksana eri näytöksenä, missä niitä saattoi käydä maksutta katsomassa haluamansa annoksen. Itse en valitettavasti ehtinyt käydä katsomassa aivan kaikkia musiikkivideoita, mutta viidenkymmenen paremmalle puolelle kuitenkin pääsin. Tämä tarjosi mielestäni koko lailla kattavan kuvan suomalaisten musiikkivideoiden kliseistä ja tyylikeinoista, samalla kun se esitteli muutamia yksinkertaisen nerokkaita teoksia.
Ensin pienenä vinkkinä musiikkividoiden tekijöille: tehdasalueet, tehdashallit, joutomaat ja romuläjät eivät osoita oivallusta. Niitä on kaikilla muillakin. Myöskään palavat tynnyrit ja hahmojen kuvaaminen peilin kautta eivät ole kovinkaan uniikkeja tapoja toteuttaa musiikkivideoita. Sen sijaan oma kekseliäisyys ja sitä kautta saadun idean vieminen loppuun saakka näkyy myös katsojalle eheänä kokonaisuutena, olipa oivallus minkälainen hyvänsä. Esimerkiksi Kultapumpeli-pääpalkinnon voittanut, Jouni Kallion ohjaama Stam1nan Lääke on todella pitkälle viety parodia Napakymppi-ohjelmasta ja kunniamaininnan saanut, Pete Veijalaisen käsialaa oleva Stig Doggin VadelmaSuklaa korostaa artistin umpikornia imagoa kuin oikeasta paikasta puristava ehkäisyväline.
Musiikkivideo voi olla hyvä, vaikka musiikki ei aivan olisikaan sitä omaa suosikkihuttua. Itse en ole kovinkaan paljon varsinaisen metallin päälle, mutta tuo Stam1nan voittovideo pani kyllä naurattamaan oikein tosissaan. Omiksi suosikeiksini nousivat kunniamaininnan saanut, Henrik Mennanderin ohjaama Iiwanajulman Absinttia-video, jonka hitaus ja herkkyys pistivät miettimään heti ensi kertaa pätkää katsoessa, ja joka syveni entisestään toisella katsomiskerralla, sekä Hannu Aukian ja Jaani Kivisen tekemä 10 Boxin In the Morning, jossa öisiä katuja pitkin liukuva hahmo imee katsojan mukaansa kiireettömyyden tuntua korostavaan pienuuteen.
Palkitut musiikkivideot julkistettiin lauantaina järjestetyssä Pumpeligaalassa. Perinteisten palkitsemisten ja muun ohjelman ohella gaalavieraat pääsivät todistamaan kantaesitystä M.A. Nummisen kappaleesta Oulu ja sen musiikkivideo sekä illan päättänyttä, saman miehen johdolla yhteislauluna raikanutta Minä soitan harmonikkaa -kappaletta, minkä aikana yleisöä hellittiin jäätelöllä. Kuka tietää, ehkä puikkoja todella oli jaossa ne maagiset 500?
Porin samurait
Pumpeligaalan virallinen jatkopaikka oli perinteinen Nelivitonen ja esiintyjänä porilaisen musiikkikentän uusimpiin taidonnäytteisiin kuuluva Eleanoora Rosenholm. Toisen levynsä syksyllä julkaiseva bändi aloitti aktiiviuransa vasta viime vuonna, mutta se on jo ehtinyt herättää runsaasti huomiota ensimmäisellä teemalevyllään Vainajan muotokuva.
Kun näin Eleanoora Rosenholmin livenä ensi kerran, oli kokemus lähes hypnoottinen. Jäin koko keikan ajaksi paikalleni seisomaan ja tuijottamaan lumoutuneena ainutlaatuista äänikuvaa tuottavaa bändiä. Ja tällöin oli kyseessä kuitenkin bändi, jonka solisti Noora Tommilalla oli sanat mukana ja koko bändin ulkomusiikillinen sulavuus lähenteli rautakankea.
Sanat (tai ainakin teline) olivat edelleen mukana, mutta muuten niin Tommilan kuin muunkin bändin preesens oli kokonaan toista luokkaa. Kuolemasta ja japanilaisesta samurai-maailmasta ammentava tematiikka sai hienot puitteet seitsenhenkisen miehistön esittämänä ja se sai niin Maailmanlopun kuin Kodin rakennusohjeetkin kuulostamaan erinomaisilta. Erityisesti mieleen jäi kuitenkin Oulussa kuultu versio Mustasta ruususta, jonka Alpo Nummelinin timanttiset perkussiot siivittivät hurmokselliseen lentoon. Muuten erinomaista keikkakokemusta häiritsi kuitenkin tarpeettoman kova äänenvoimakkuus, joka puuroutti äänikentän varsinkin lavan läheisyydessä. Muuten keikka oli kuitenkin erinomainen päätös omalle festivaaliviikolle, sillä sunnuntainen päätöspiknik jäi valitettavasti väliin.
Epilogi: katsaus ilmakitarismiin
Oulun-komennukseni aikana minulle tarjoutui myös mahdollisuus tutustua ilmakitaristeihin ympäri maailmaa. Opin heiltä paljon asioita; eteläafrikkalaiset kertoivat minulle botswanalaisen metallimusiikin rytmisistä koukeroista baaritiskiä vasten demonstroiden, Saksassa asuva britti valotti Frankfurtin tylsyyttä, australialainen opetti alatyylisiä ilmauksia aussimurteella, kreikkalaiset kertoivat maansa indiepiireistä ja kanadalaisen kanssa keskustelin bassokitaroiden estetiikasta. Kuulin ja näin myös paljon muuta. Tapasin ihmisiä, jotka olivat niin musiikkimaultaan kuin persoonallisuuksiltaan täysin erilaisia, mutta silti he olivat osa jotain yhteistä.
Kun japanilainen kiipeää aireokessa (ilmakitara-karaokea...) pohjoissuomalaisen baarin pöydälle polvilleen vinguttamaan Jetin Are You Gonna Be My Girlin kitarasooloa ja muu porukka hurraa suosiotaan, on yhteinen sävel löytynyt, kieleen katsomatta. Ehkä maailmanrauhaan ei todella tarvita muuta kuin ilmakitaroita. Vähän voi olla paljon, ei mitään kaikkein eniten.
