Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Näin syksyn tullen levyarviot palaavat Meteli.netin ohjelmaan kesätauolta, joskin elokuussa suppeampana julkaisujen määrän vähäisyydestä johtuen. Mukana ovat Kuusumun profeetta, Ruudolf, Näkökulma, Osmo Ikonen, Jermaine, Sigur Rós, Joniveli, Plutonium 74 ja Redrum187 -kokoelma.
KUUSUMUN PROFEETTA
Lyhtykuja
Ektro Records
Kuusumun Profeetta on pysynyt minulle kestosuosikkina bändin
suomenkielisen uran alusta asti. Olen jo oppinut siihen, ettei bändin
tekemisistä voi ennakolta arvata mitään. Silti Lyhtykujan
musiikilliset linjaukset tulivat yllätyksenä. Sointimaailma on
huomattavasti digitaalisempi ja ilmaisu entistäkin teatraalisempaa.
Uudistautuminen tuntuu tuoreudessaan raikkaalta, mutta toisaalta levy
käy paikoin hyvin raskaaksi.
Albumi käynnistyy kuin tekotaiteellinen kuunnelma, mutta jo
kakkoskappale Lyhtykuja: loppu tempaisee mukaansa. Kappaleessa
esitellään uudenlainen svengi, joka nousee esiin pitkin levyn
tarjoamaa tarinaa. Soundimaisema taiteilee miellyttävän ja ärsyttävän
ristiaallokossa. Jos äänimaisemiltaan aiemmat Profeetta-albumit ovat
olleet 70-luvun alkupuolella, nyt lähestytään 80-luvun alkua. Myös
teatraalisuus ilmenee ristiriitaisesti sekä hyvänä että huonona
piirteenä.
Vaikka yhtyeen uusin kiekko on yleiseen musiikkikenttään
nähden huomattavasti mielenkiintoisempaa kuin suurin osa tänäkin
vuonna julkaistuista levyistä, asettuu albumi bändin muihin levyihin
verrattuna sinne peräpäähän. Tutustumisen arvoinen albumi silti
ehdottomasti.
Henri Turunen
RUUDOLF
Born In The U.S.A.
Monsp
Ruudolfin kolmas albumi pistelee pehmeällä r'n'b-taustalla, keinutellen sokerisesti. Niinpä Hot Chocolate onkin äärimmäisen sopiva nimi avausraidalle ja kieltämättä siirappisesti ja suklaisesti mennään. Aiheiden puoleesta Rudy kumppaneineen menee arkisesti, keittiöstä makuuhuoneeseen ja perheestä Jumalaan. Vaikka sanailu on tutun notkeaa ja taustojen kanssa sulavasti etenevää, ei biisimateriaalista nouse varsinaisia päähän pyörimään jääviä täysosumia. Edes Särre ei onnistu tuomaan Tiikerinsilmään sellaista potkua, että biisi oikeasti innostaisi. Karri Koiran vahvistama Van Damme läppänä, rehellisesti vanhaksi ja perheelliseksi tunnustautuva Äijilleki sanon suoruudellaan ja levyn päättävä nimibiisi kepeydellään toimivat ehkä parhaiten, mutta todelliset oivallukset, iskevät sanalliset sivallukset tai rytmilliset napakympit jäävät uupumaan. Soljuvaa, muttei erityisemmin nappaa.
Ilkka Valpasvuo
NÄKÖKULMA
Elä unelmaa tai kuole mukana
Go On Music
Tällaisilla otsikoilla varustettu paketti pakottaa skeptisemmänkin mielen
kiinnostumaan; pokkaa ei ainakaan puutu. Veljekset Simo ja Tuomas
Kauhanen esittäytyvät ristimänimillään lähes jokaisella raidalla, kuin
vahvistaakseen ahkerasti to(d)isteltua aitouden, omakohtaisuuden ja
rehellisyyden ilmapiiriä. Useammassa biisissä on ainakin otsikon kohdalla
ns. syvällisempi teema.
Levyn avaavan biisitrion nimilista on kuvaava: 1. Intohimo, 2.
Usko, 3. Juuret. Heti alkuun myös todetaan että mä nään
näiden gimmickien läpi / melkeen nauhotin mun viimeset räpit niiden
takii. En missään nimessä epäile, etteivätkö intohimo, usko ja juuret
olisi duon tekemisessä vahvoja ja kantavia rakenteita. Myös tekninen puoli
niin musiikin tuotannon kuin riimien osalta on kunnossa. Kuitenkin
Pikaruokaa -biisillä mukana sanaileva Elastinen, ja
Juokse -kappaleen vieras Timo Pieni Huijaus tekevät
perustasoisilla pätkillään ylivoimaisesti levyn vakuuttavimmat suoritukset.
Jos tulevaisuutta varten pitäisi säilöä yksi nimenomaan suomalaiselle
rap-yleisölle vuonna 2008 julkaistu suomalainen rap-levy, saattaisi tässä
olla varteenotettava ehdokas.
Niko Toiskallio
PLUTONIUM 74
Peittoalueen ulkopuolella
Stupido
Viisi vuotta sitten debyyttialbuminsa julkaissut Plutonium 74 vetäytyi harmaaseen hiljaisuuteen useaksi vuodeksi ja moni kuvitteli bändin jo lopettaneen leikin. Kolmen vuoden vähittäisen työstämisen tuloksena tämä äänimaailmaltaan Leevi & the Leavingsia muistuttava ryhmä on kuitenkin palannut uudella Peittoalueen ulkopuolella -pitkäsoitollaan.
Tässä tapauksessa on helppo lainata kulunutta sanontaa siitä, että hyvää kannattaa odottaa. Levyn monisäikeisyys ja niin sävellyksistä, sanoituksista kuin sovituksistakin paistava ennakkoluulottomuus tuo vahvasti mieleen Hassisen koneen, ja P74 naittaa mielekkäitä hullunkurisia perheitä yhtä lailla reggaen ja humpan rytmiikalla kuin diskofunkin ja kitarapopin melodisilla keinoillakin. Sinkuksi valittu Kaisa meni diskoon ei todellakaan kerro levystä kaikkea, sillä esimerkiksi Kaipuun lohduttomassa tiessä on todella vinon vinkeä groove ja kappaleesta Ihmisestä² välittyy konstailematon herkkyys.
Ilman muutamia mitäänsanomattomampia raitoja levy olisi lähes timanttinen, nytkin kiistämättömän erinomainen. Toivotaan, että jatkoa ei tarvitse odottaa jälleen viittä vuotta lisää.
Ilmari Ivaska
OSMO IKONEN
Stories From Within
EMI
Alkukesästä ilmestynyt Osmo Ikosen debyytti Stories From
Within herätti mielenkiintoa ainakin ulkomusiikillisesti. Ikosella
on nimittäin sukulaisuussuhde tai muita teitä sidos suunnilleen koko
suomalaisen jazz- ja rytmimusiikin kärkiryhmään. Musiikki selvästi
virtaakin verissä, sillä mies hoitelee albumilla muun muassa pianon,
kitaran, basson, rumpujen ja sellon taitavasti. Myöskään sävellyskynä
ei ole tylsä.
Hyvät sävellyksetkään eivät auta, jos tuotantopuolella on munattu homma
näin pahasti kuin tässä levyssä. Albumi jää hyvin hampaattomaksi,
koska tuntuu kuin joka ikinen särmä olisi hiottu pois. Parhaiten säröä
löytyy Ikosen omasta lauluilmaisusta, joka jää mieleen, ja englanti
taittuu sulavasti.
Ikonen laulaa omakohtaisista ja paikoin varsin viiltävistä aiheista.
Sanoman terä jää sliipatun ilmeen vuoksi hyvin tylsäksi. Tuntuu kuin
hyväosainen naapurinpoika valittaisi trendikahvilan penkiltä, kuinka
maailma potkii päähän. Ei kosketa.
Sävellykset ja puitteet ovat kunnossa, mutta toivottavasti
seuraaville levyille löytyy jostain litrakaupalla räkää, jotta levyyn
uskaltaa tarttua, vaikkei olekaan pyhävaatteet päällä.
Henri Turunen
KOKOELMA - Redrum187
Redrum 187
Redrum
Redrum 187 ansaitsisi kulttuuripalkinnon jo pyyteettömästi
ylläpitämänsä nettisivuston vuoksi. Saitin elinkaaren kunniaksi, ja varmasti
myös sen tulevaisuuden promoamiseksi se on nyt julkaissut maan kärkinimien
myötävaikutuksella myös mittakaavassaan ensimmäisen suomalaisen
gangstarap-kokoelman.
Levyn avaa Jodarokin kylmäävä Luodista päähän, joka on niin
uskottavaa väkivaltafiktiota, että sen julkisten esitysten saattaisi
kuvitella hämmentävän kansalaisia. Vaikka jatkossa kuultava paahto ei yllä
aivan samanlaisiin ulottuvuuksiin, niin esim. sellaiset nimet kuin OG
Ikonen, Roitown INK, Laiska Lepponen & Lasse K on
viimeistään nyt syytä huomioida listattaessa merkittävää suomirapatusta.
Tutummat tapaukset LempiJoesta Pahojen Viinien kautta
Petokseen ja Kuningas Pähkinään pitävät kutinsa, laukoen sen
samalla surutta kohti kuulijaa.
Kokoelma osoittaa parhaimmillaan gangstarapin merkittävyyden
yhteiskunnallisena keskusteluareenana, samoin kuin sen viihdepotentiaalin.
Joukossa on muutaman biisin verran yksiulotteista ja vastenmielistä
alibi-fantasiaa, joka sekin puolustaa paikkansa, ellei muuten niin
ärsykkeenä.
Niko Toiskallio
SIGUR RÓS
Meš suš ķ eyrum viš spilum endalaust
EMI
Suomessa jälleen elokuussa vieraillut Sigur Rós on ottanut
jokaisella albumillaan pieniä askelia poispäin edellisestä, mutta nyt
uusimman Meš suš ķ eyrum viš spilum endalaust kohdalla täytyy
puhua harppauksesta. Yhtye on tuonut entistä enemmän mukaan
värikartaston positiivisen lämpimiä sävyjä. Enää ei sulkualbumin
synkistelyistä ole muistuttamassa kuin muutama kappale. Uudet tuulet
ovat erittäin tervetulleita, sillä monipuolistunut ilmaisu tuo uutta
arvoa myös aiempien albumeiden itkuvirsille.
Heti albumin alkuun bändi esittelee kaksi menevintä biisiänsä koskaan.
Levyn avaava gobbledigook johdattaa kuulijan mukaan ja sitä
seuraava innķ mér syngur vitleysingur lyö viimeistään luun
kurkkuun. Laulaja Jónsi Birgissonin enkelimäinen ääni soi myös
nopeamissa raidoissa hyvin. Myös voimakas torvien käyttö tuo
menoraitoihin lisää pontta.
Aiempien levyjen hempeän hitaita kappaleita arvostavien kuulijoiden ei
kannata hätääntyä, sillä levyltä löytyy myös vastapainoa alun
rypistykselle. Sointimaailma on kauttaaltaan hyvin akustinen, joten
monipuolinen kokonaisuus pysyy hyvin kasassa alusta alkaen. Yhtye on
ajoittanut tuoreen ilmeensä juuri oikein, sillä liikaa vanhoja
elementtejä kerrannut levy olisi voinut tylsistyttää bändin terää
pahemman kerran. Nyt bändille voi povata hyviä vuosia pitkälle
eteenpäin.
Henri Turunen
JONIVELI
Hallittu Kaaos
Alarm
Raplevyjen tekijöitä niin meillä kuin muuallakin vaivaa viitekehyksen
ongelma. Voiko tällaisen ja tällaisen sävellyksen laittaa hiphop-albumille?
Voiko kertosäkeessä laulaa? Voiko tekstisisällöissä käsitellä tunteita, onko
niistä mahdollista puhua ilman valtavaa melodramatiikkaa viulujen kera?
Joniveli valitsee tuttujen ja turvallisten sisäpiirivitsien sijaan
laajemmat näkökulmat, tehden niistä riimi/biittitaidetta huolella.
Joni Vanhanen on tuotantopuolella jo pitkään arvostusta kasannut
nimi, jonka biittejä ja sävellyksiä ollaan aiheesta kuultu kymmenillä
levyillä. Musiikillinen puoli on Hallitulla kaaoksellakin kohdallaan,
se löytää tilansa jostain retrotrendikkään elektronisten Cool Kidsien
ja jazzimpien vaihtoehtojen väliltä. Niin sävellysten kuin sanoitustenkin
suurin ansio on niiden onnistuminen mahdottomassa; useammankin biisin
kohdalle voi kuvitella pop-yleisön suosiota ja radiosoittoa. Samoja
kappaleita kuitenkin pystyy myös kuuntelemaan ilman myötähäpeää tai tuskaa
kulttuurillisten arvojen pahoinpitelyn vuoksi.
Niko Toiskallio
JERMAINE
Hope Dies Last
GAEA
Ikävä ihminen leimaisi tamperelaisen Jermainen tylysti yritykseksi hypätä emo-aallonharjan selkään. Mutta ikävät ihmiset ovat perseestä. Ja yleensä - jos nyt eivät ole vallan väärässä - tuppaavat ainakin turhan helposti tyrmäämään asiat pintapuolisella tutustumisella ja etukäteen negatiivisesti asennoituneella besserwisserismillä. Toki säröisää ja tunnelmallisesti kaartelevaa "kitaraindierockia" (mitä sekin sitten nykyään pohjimmiltaan on?) soittava nelikko kumartaa tyylikkään muodinmukaisella poseerauksella hurmaavien muotibändien suuntaan, mutta yhtyeen kakkoslevy ei missään nimessä ole mitenkään toivoton tapaus. Tai täysin persoonatonta tusinahuttua.
Toivo on avainsana. Sen verran vahvasti valoisuus ja - kipakasta särökitarasta huolimatta - pienimuotoisen popin sävyskaalasta monipuolisesti ammentava kepeys ovat esillä, että toiveikkuus kuvaa ehkä parhaiten levyn tunnelmaa. Toki biisimateriaalista löytyy saman teeman alta hyvinkin erilaista ulottuvuutta - avausraita Finders Keepersin jymäkästä tukanheilutuksesta haikean kiirettömään Best Mistakesiin. Petri Mäkelän kiekuvasta laulusta voi sitten olla montaa mieltä, mutta ainakin se tuo yhtyeen soitantoon mukavasti persoonaa. Oikeastaan ainoa mitä sopii toivoa olisi se kaikkein perinteisin ruikutuksen aihe. Parempia biisejä. Nyt mennään kelvosti, muttei sen enempiä.
Ilkka Valpasvuo
