Edellisvuonna Jalometallin kiivetessä omien festarireissujen saralla sijalle kaksi heti Wackenin jälkeen oli tämän vuoden Oulu-excursiolla paljon vastattavaa. Toisaalta moisen sijoituksen uusimista puolsi hyvän määrän ennennäkemättömiä orkestereita sisältävä esiintyjälista, toisaalta kaikkien aikojen kemut järjestänyt Tuska-organisaatio ja saksalaisten jälleen päälle ryöpyttämä bändien massa asettivat valtaisia haasteita sille, että vilpoisan merituulen ja halvan pizzan kaupungissa jälleen rokkailtaisiin vuoden kärkeen.
Pohjoiseen matkasivat meteliläisistä Hanna ja Jugi ja Jugin kirjoittamat kappaleet on eroteltu Hannan teksteistä (J)-merkillä.
Trippi liivimiesten maailmaan
Pohjanmaan ratatöiden aiheuttaman suorien junayhteyksien puutteen vuoksi ehdimme paikan päälle vasta Adastran jo lopetellessa settiään. Näin ollen festivaalin ensimmäinen akti oli uudelleen fossiiliudesta noussut Prestige, joka herätti jo etukäteen yleisössä varsin ristiriitaisia tunteita. Nuoremmille tiedoksi, että kyseessä on jo aikaa sitten sedimentoitunut suomalaisen metallin dinosaurus, jonka alku sijoittuu 80-luvulle, ja jonka viimeisin albumi on ilmestynyt vuonna 1992. Jäsenet sinällään näyttivät nyt vain astetta uskottavammille kuin aikanaan muutaman ihojuonteen lisäännyttyä ja kilon keräännyttyä. Kuitenkin, kuten moni sanoiksi puki, oli yhtye painokelvotonta jo 80-luvulla eikä aika sitä tässä tapauksessa ole kullannut.
Itse olin vain pari päivää sitten kuunnellut hihitellen Attack Against Gnomes -albumia, enkä voinut välttyä ajattelemasta, että tämä yhtye oli vahvasti aikansa tuote, silloin pinnalla olleiden metalligenrejen aapiskirjasta varman päälle yhdistelty. Setin loppupuolella riemastusta herättivätkin muusta poikkeavat punk-vedot Jani ja Veijo. Yhtye toimi kuitenkin ajatuksena (paremmin kuin käytännössä) juuri ensimmäisen Jalometallipäivän yleislinjassa ja yhtyettä lavan eteen kokoontunut liivimiesten armeija sai meidät ihmettelemään kuinka tämäkin voi olla trendi? Nämä fanit nimittäin harrastivat 80-luvulla vielä maksimissaan autojen neppailua hiekkalaatikolla. Sentään vielä H&M:n kuvastoissa eivät varsilenkkarit juhli.
Pantheon I:n aikana seurueessa puolestaan muisteltiin, monellako e:llä kirjoitetaan geneerinen. Yhtyeessä ei sinällään ollut mitään vikaa vaan norjalaiset tarjosivat hyvän shown ja mukiinmenevää oli materiaalinsakin, mutta ei vain tarpeeksi omaperäistä sykähdyttääkseen toden teolla. Musiikillisesti yhtyeessä oli paljon samaa seuraavana päivänä esiintyneen Satyriconin kanssa, joka on verrokkina sen verran kovaa tasoa, että ehkä tilanne oli Pantheon I:lle jo valmiiksi epäreilu. Omalta kohdaltani setin katselu meni lähinnä Lumikkia muistuttavan sellistinsä seuraamiseksi ja sello toikin settiin paljon lisäeloa ja soittajatar näköä.
Jalometallin järjestäjät ja festarivieraat saivat Possessedin buukkauksen mukana kaupan päälle Sadistic Intentin, joka Jeff Becarran taustabändinä toimii. 1987 perustetun kulttibändin materiaali ei varmasti suurimmalle osalle yleisöä ollut tuttua, sillä pitkästä iästä huolimatta Sadistic Intent on julkaissut vain kourallisen demoja ja ep:itä, joita on melko turha levykaupan hyllyltä etsiä. Nelikko piiskasi reipasta vanhan koulun deathia ja slayerhenkistä tuplakitarointia sellaisella intensiteetillä, että vaikka yritti seurata keikkaa taka-alalta, huomasi valuvansa kohti eturiviä niskojen nyökyttelemisen voimistuessa biisi biisiltä. Auringonpaistetta lukuun ottamatta tuntui ajoittain kuin olisi katsomassa 80-luvun Slayeriä jollain Bay Arean räkäisellä klubilla! Kertakaikkisen vakuuttava ja aggressiivinen hieman alle tunnin mittainen kuolonmetallirykäisy. (J)
Mortal Sin oli yksi festivaalin comebackin tehneistä yhtyeistä ja selkeästi sillä puolella, jolle takaisin tuleminen on ollut kannattavaa. Yhtye on ihan jotain muuta kuin mitä Australiasta yleensä tulee mieleen; Bondi Beachin hiekan väriset hiukset, tietynlainen paikallisin maustein marinoitu popedarokki ja didgeridoo. Sinällään ansiokasta on miesten takaisin tulo, että nyt äijät pystyvät ehkä lunastamaan osan alkuaikojensa povailuista. Vanhan luokan thrash-jyrästä veikattiin aikanaan Metallican kaltaista menestystä. Näin ei käynyt, muttei käynyt myöskään kuten Metallicalle, joka jäi mahtiballadien upottavaan verkkoon päästyään suosiossaan suuremmalle tasolle. Omaksi suosikikseni setissä nousi I Am Immortal. Vahvaa viihdytysosaamista tarjoilivat takamaiden sedät, mutta keikan seuraamista haittasivat huomattavasti puuroutuneet soundit, joka tosin oli tuttu ongelma Jalometallista jo viime vuodelta.
Hieman myöhemmin Sadistic Intent nousi siis toisen kerran lavalle, tällä kertaa Jeff Becarralla vahvistettuna ja Possessedin nimeä kantaen. Jo kerran kuopattujen legendojen näkeminen aiheuttaa aina pelonsekaisia tunteita siitä, onko bändi sellaisessa vedossa mitä maine edellyttää, vai onko kyseessä väljähtänyt uudelleenlämmittely-yritys. Death metal -pioneeri jätti erittäin ristiriitaisen maun suuhun. (J)
Bändi, Becarra ja biisit kuulostivat juuri siltä miltä pitikin, mutta lähes statisteina taustalla seisseet soittajat ja aseellisessa ryöstössä halvaantuneen Becarran rullatuoli eivät edustaneet sitä, mitä death metal on. Ensimmäisenä death metal levynä pideltyltä Seven Churchesilta kuullut The Exorcist, Pentagram ja Burning in Hell saivat aikaan nyrkkimeren Teatrian sisäpihalle. Soittoajan täyttyessä No Will To Liven jälkeen ilmoille pärähti vielä Death Metalin rumpukomppi, mutta keikka keskeytyi lavajuontajan rynnätessä lauteille. Tämä aiheutti varsin hämmentyneitä ja pettyneitä reaktiota yleisössä, ja olikin loppufestarien yleisen ihmetyksen aihe. (J)
Hengästyttävien death metal -vetojen jälkeen Teatrian sisälavalle nousi ensimmäistä kertaa Suomessa vieraillut NWOBHM-legenda Blitzkrieg. Brittien biisimateriaali Judas Priest- ja Black Sabbath -pastisseineen on mitä mainiointa, mutta vanhojen herrojen soitto tuntui olevan melko lepsua. Miksauspöydän takapuolelle kantautuneet soundit olivat myös festarien huonoimmat. Tukkoiset vokaalit, tuhnuiset kitarat ja kaiken kaikkiaan liian hiljaa luukutettu heavy sai allekirjoittaneen poistumaan kesken keikan päätä puistellen. (J)
Overkillin aikana syksy näytti jo tulleen ulkona hengen hieman höyrystyessä ja pimeyden saapuessa. Itse en ole levyltä koskaan innostunut yhtyeen kuuntelemiseen, mutta livenä tämä jo 25 vuotta taivaltanut supermiehistä ilmeisesti koostuva porukka onnistui vakuuttamaan todella. Tosin volyymit oli käännetty sen verran kohti kaakkoa, että ilman korvatulppia äänivallia olisi ollut pakko paeta sisätiloihin ja melkein ne päässäkin. Supermiehistä voidaan todellakin puhua, koska sama ydinryhmä on jaksanut roikkua mukana yhtyeen alkuhämäristä lähtien ja bändi ei myöskään ole kangistunut soittamaan varman päälle vain hittejään vaan tekee aktiivisesti myös uutta musiikkia ja sisällyttää näitä biisejä myös keikkoihinsa ja vieläpä niin, ettei ikä tai väsymys paista yhtyeen kasvoilta tippaakaan. Parhaiten itselle pimenevässä yössä iskivät Rotten To The Core, Hello From The Gutter ja Elimination.
Päivän lopettanut Turisas oli jälleen kerran hyvää ja tasavarmaa viihdykettä, mutta koska tämä show on tullut nähtyä nyt kesälläkin jo aiemmin, ei mukaan polkkaamaan ja humppaamaan jaksanut innostua. Nenäänsä nyrpistellen jotkut seurueestamme totesivat, että tätähän se Suomen kansa haluaa kuulla, Säkkijärven polkkaa ja Rasputinia kun ne vain esitetään turkiksissa ja veressä kylpien. Totta ehkä, mutta ainakin minä antaudun tällöin täysin iskelmän ystäväksi, koska moiset hupinumerot vain osoittavat, ettei bändi ota itseään turhan vakavasti vaan pystyy pitämään pilkkeen silmäkulmassa muutoin niin paatoksellisesti esitetyn taistelumetallinsa seassa. Ja juuri tuo mahtipontisuus ja paatoksellisuus saavat yhtyeen omat kappaleet kuulostamaan niin hienoilta, parhaimpana esimerkkinä Miklagard Overture. Siirryimme Oulun yöhön kuunnellen laulua venäläisen hovin turmelijasta...
Talonpoikaistunnelmista kauhujen kryptaan
Lauantaipäivän Jalometallissa korkkasi Tornion doom-sekstetti Fall of the Idols. Hidasta aamumessua seuraamaan ehtineet muutama kourallinen ihmisiä saivat kuullakseen muutaman biisin sekä uudelta The Séancelta, että From The Womb of The Earth debyytiltä, sen enempää ei 40-minuuttinen soittoaika antanut periksi.
Lava-asetelman tyylitajusta täytyy antaa plussaa, oikeakätiset kitaristit olivat lavan vasemmalla puolella ja vasenkätinen basisti sekä kitaristi oikealla puolella, niin että jokaisen kielisoittajan instrumentin kaula oli kohti lavan keskustaa. Agonies Be Thy Children ja muut massiiviset doom-eepokset saivat päivän käyntiin ja vokalisti Jyrki Hakomäen sekopäiset lavamanööverit jaksoivat ihmetyttää koko keikan ajan. Ilman vastoinkäymisiä ei keikkaa kuitenkaan selvitty, basistin virkaa hoitava Vesa Karppinen joutui viimeisen biisin aikana hoipertelemaan korkean kuumeen kourissa alas lavalta, mutta FOTI:n kolmen kitaran vallilla tästäkin suoriuduttiin kunnialla. (J)
Heavy Metal Perse kääntyy monien mielissä vitsiksi bändiä kuulematta. Kuitenkin kyseessä on musiikkinsa suhteen hyvin perinnetietoinen ryhmä. Henkilökohtaisesti pidän yhtyeen sanoituksesta sävellyksiä enemmän, mutta juuri ne sylttytehtaalle johtavat jäljet, tarttuvuus ja perinteiden kunnioitus saavat kummasti jalan nousemaan myös sävellysten tahtiin.
Omia suosikkejani yhtyeen Eripura-debyytillä ovat Pahaksi parkittu Lalli, jonka esikuvakin yleisössä autuaasti paistatteli, Saunaherran kunniaksi, Talonpoikaisralli ja Tapio ja kiitettävästi nämä kappaleet myös setissä ovat tämän vuoden keikoilla olleet edustettuina, mutta myös yhtyeen uran aiempia osumia nostetaan mukaan. Legenda taikamiekasta on yhtyeen riippakivi siinä mielessä, että yleisö sitä joka keikalla vaatii, vaikkei kyseessä ole läheskään bändin paras biisi. Kyllä se kummasti liikettä sai aikaan Jalometallissakin, joten tuskin kivi yhtyeelle on liian raskas kantaa. Ennen kaikkea yhtye onnistui karkottamaan viimeisetkin unenrippeet silmistä hyvällä meiningillään, jota säesti kuumasti polttava loppukesän aurinko.
Catamenian meininki sen sijaan oli hyytävän pohjoista. Kuuleman mukaan yhtyeen nimi tarkoittaa kuukautisia ja jossain määrin tuntuikin, ettei keikastakaan voi selvitä ilman kipulääkitystä. Taas joutui etsiskelemään sanan geneerinen kirjoitusohjeita, vaikkei yhtyeen uusin levy esimerkiksi mitään aivan järkyttävää olekaan. Näin pitkällä uralla olisi toivottavaa, että kehitys olisi ollut suurempaa ja rahkeita olisi edes kotikonnuilla houkuttelemaan hieman enemmän yleisöä. Finlandia aloitusnauhana oli erittäin vahvasti liioiteltua paatosta kun bändi itse ei pysty luomaan edes murto-osaa tunnelmasta.
Kalmah oli liikenteessä pitkälti samoin rahkein kuin Nummirockissa, tosin yhtyeen hyvin "mielenkiintoiset" välispiikit olivat muuttuneet kauden mukaisesti koskemaan muun muassa alkavaa jahtikautta. Bodom-mania tuntuu siirtyvän yhtyeestä toiseen kuin kiertopalkinto ja nyt se tuntuu iskeneen Kalmahiin toden teolla. Päällimmäiseksi jää tunne, ettei bändi osaa astua itselleen luomasta karsinastaan juuri mihinkään vaan yrittää rimpuilla kaikki biisinsä samaan muottiin. Metsähiisien ja suohammajaisten maailmassa ei enää humpata vaan vedetään rujosti nivusiin, mutta ei pelkkä rujous riitä ainakaan minulle vaan mukana pitäisi olla enemmän omaa ääntä.
Vaikka Desasterilla on pian edessään jo 20-vuotisjuhlat, en itse ole yhtyettä aikaisemmin livenä todistanut. Tiukka meno ja mahtavat biisit takasivat sen, että keikalla viihtyi, vaikkei valtaosa kappaleista suinkaan ollut tuttuja. Desasterin esitys kohosi yhdeksi koko festivaalin parhaista jo ihan bändin välittämän meininginkin puolesta. Kitaristien kohkaus oli erityisen ihailtavaa. Yksinkertaista. Kaunista. Tehokasta. Metalized Blood!!
Seuraavana soittanut Evocation onnistui aloittamaan settinsä minun mielestäni väärällä jalalla, koska oletettavissa oli perinteistä ruotsideathia enemmän Entombedin suuntaan kuin Göteborgin ja alkupään meno muistutti juuri jälkimmäistä eikä sen mairittelevissa piirteissä. Onneksi tästä taudista päästiin kuitenkin eroon pitkin keikkaa ja perinteisempään menoon päästiin käsiksi. Yhtye on jälleen yksi niistä, joka on tehnyt comebackinsa 2000-luvulla ja pitkään uraan nähden julkaisi ensimmäisen albuminsa vasta varsin myöhään, vuonna 2007. Jos tällä toisella yrittämällä yhtye pysyy kasassa vähintään muutaman albumillisen verran, voisi olettaa, että ainakin Suomesta yhtyeelle kannatusta riittäisi, kunhan hyppyhevin tielle ei lähdetä hortoilemaan vaan timmiytetään pakettia vain äkäisempään suuntaan.
Legenda-osastoa kotimaisittain edusti seuraavaksi Barathrum ja täytti melkoisella peruskeikalla varmasti monen odotukset, mutta varmasti jätti yhtä monet pettyneiksi. Varsinaisiksi yllätyksiksi ei ehkä voida laskea Demonos Sovan käärmenäyttelyä tai verellä lotraamista ja soundienkin ollessa hyvin tukkoiset kääntyi keikka lopulta vain siirtymäksi kohti seuraavia orkestereita. Ilahduttavaa keikassa oli, että setistä löytyi materiaalia yhtyeen pitkän uran monesta vaiheesta. Monelle lienee ollut pettymys, kuinka vähän Sova tällä kertaa oli sekaisin, mutta surullista on, jos siitä on tullut Barathrumin keikkojen seuraamisessa itsetarkoitus. Tällä kertaa bändi ei meiningissään päässyt biisien vaatimalle tasolle, sekaisin tai ei.
Sotajumala sen sijaan pääsi ja yhtyeen patteristo oli vähintäänkin yhtä tiukassa kunnossa kuin Tuskassa. Keulahahmo Mynnin seuraaminen ja kuvaaminen on erityisen mielekästä puuhaa miehen jättäessä aivot ja ilmeisesti myös luustonsa narikkaan lavalle astuessaan, sen verran ketterästi hahmo taas lavalla taipui mitä mielikuvituksellisempiin asentoihin. Sotajumalan jäljiltä olikin päänsisäisesti siinä kunnossa, että perinteisempää metallia sisätiloissa soittanut Astral Doors oli pakko jättää väliin. Sitä paitsi, voimia oli kerättävä seuraavaan norjalaiskohtaamiseen...
The True Mayhem! Pelko hiipi sisuksiin ennen keikkaa onko nähtävillä tällä kertaa sianpäitä, joulupukkeja vai saippuakuplia, mutta epämääräisen hourupäisen mystisyyden tavoittelun sijaan bändi keskittyikin tällä kertaa musiikkiinsa ja se pönkittikin keikan Jalometallin parhaimmistoon. Toki Attila yritti Slipknotin tai Lordin mieleen tuovassa maskissaan saada aikaan hajaannusta sormeilemalla koko keikan ajan maneerimaisesti hirttoköyttä, mutta maanalaisella äänellään mies paikkasi sen, mikä ulkoisesti häiritsi. Soittajat puolestaan äityivät versioinnissaan hyvin väkivaltaisiin tulkintoihin ja katsojille tarjoiltiin myös raakaa soitinpornoa, joten Mayhemin mystisyys kasvoi kerrankin aivan oikeista syistä.
Eric Wagnerin jättäessä Troublen olin jo asennoitunut pettymään bändin näkemiseen. Piruetteja lavalla tekevä, axlrosemaisen habituksen omaava tuuraaja Kory Clarke vaikutti etukäteen täysin absurdilta vaihtoehdolta Wagnerin saappaisiin ja rumpalin jättäessä orkesterin hetki sitten, näytti siltä, että Jalometallissa tultaisiin näkemään hengetön Trouble. Pääosin kolmen uusimman levyn materiaalista koostunut setti rullasi yhtenäisesti ja laulajantontiltakaan ei pahempia notkahduksia tullut. (J)
Parhaiten Clarke tuntui olevan mukana biiseissä Mr. White, Come Touch The Sky ja Goin' Home, muutamissa muissa ralleissa herran kireähkö raspi petti hetkittäin. Franklin-Wartell parivaljakko on ehkä klassisin kitaristikaksikko doom metalin historiassa ja miehet jo pelkästään tekevät Troublen näkemisen- ja kuulemisenarvoiseksi, sen verran upeaa oli soitto Teatriallakin. Vaikka viimeisenä ilahduttanutta The Tempteriä enempää varsinaisia doom-klassikoita kuultu, toimi psykedeelisempi, hieman stoneriin päin kallellaan oleva materiaali raskaine, mutta korvanmyötäisine riffeineen mainiosti. (J)
Satyriconin kohdalla on ikävää, ettei yhtye ja tässä tapauksessa etenkin Satyr tunnu luottavan tarpeeksi siihen, että erityisen erinomainen biisimateriaali toimisi sellaisenaan ja puhuisi yhtyeen puolesta vaan tuota puhumista koetetaan hoitaa sanallisessa muodossa. Niin juhannuksena Nummirockissa kuin nyt Jalometallissa yhtye keskittyi yleisön huudattamiseen ja kehumiseen sen sijaan, että olisi antanut musiikin tehdä tehtävänsä. Toki yleisön kanssa vuorovaikuttaminen on hienoa, mutta Satyriconin tapauksessa se ei kuitenkaan ole erityisen omaperäisesti toteutettua eikä sillä näin ollen ole erityistä tarkoitusta setissä. Du Som Hater Gud, Mother North, King, Hvite krists død ja Now, Diabolical jäivät eniten mieleen setistä, jossa volyymia oli kyllä jälleen hieman yli Teatrian alueen tarpeen.
Tähän päättyikin meidän osaltamme Jallun nauttiminen, koska nukkuminen vei voiton jo tänä kesänä useampaan otteeseen nähdystä KYPCKistä. Sinällään harmillista, koska alkutahdeista päätellen luvassa oli maagista menoa. Magiaa lienee kuitenkin muun muassa Mayhemin ansiosta saatu tällekin reissulle niin, että Jalometalli auttaa jaksamaan jälleen pitkälle syksyyn.
Niin, ja se kesän festivaalien välinen "maaottelu", tuomarina neiti Valjakka...Kovan kattauksensa vuoksi Tuska voitti kirkkaasti korkeimman sijoituksen, Wacken pinnisti toiseksi tarjottuaan muun muassa At The Gatesin, Carcassin ja Iron Maidenin ja Jalometalli selviää kirkkaasti pronssille tarkan pistelaskun jälkeen tarjottuaan ennakkoluulottomasti sekä liudan vanhempaa osastoa, joita ei ole lavoilla aikoihin nähty, että uusia tuttavuuksia, joiden löytäminen on miltei parasta, mitä festivaalikesässä voi tapahtua.
Teksti: Hanna Valjakka ja Jukka Hätinen
Kuvat: Hanna Valjakka
