Kaikkien aikojen Tuska

Kaisaniemen puistoon 11 000 raskaan musiikin ystävää per päivä kerännyt Tuska-festivaali sen kuin jatkaa laajentumistaan. Vaikka kapasiteetiltaan kolme päivää ovat jo täyteen ahdettuja, tapahtui kasvaminen tänä vuonna bändirosterin vakuuttavuudessa. Tapahtuma myös levittäytyi neljännen päivän puolelle Nightwish-konsertin ottaessa varaslähdön ja tuokin konsertti keräsi noin 8000 kuulijaa. Tuolloin torstaina sääherra vaikutti varsin oikukkaalta heittäen päivällä alas muun muassa kaatosateen ja rakeita, mutta Nightwish, Epica ja Amorphis lienevät mananneet riittävät teesit yläilmoihin, koska viikonlopun ajan oli muutamaa pientä sateen hipaisua lukuun ottamatta tarjolla jälleen hyvää festarointikeliä. Puitteet olivat kunnossa ja mahtipontisesti julistammekin Tuskan 2008 kaikkien aikojen parhaaksi Tuskaksi.

Kaikkien aikojen Tuskasta voitaneen puhua hyvällä omallatunnolla monen ihmisen puolesta. Nuoremmalle väelle tarjoiltiin muun muassa Dimmu Borgir ja Killswitch Engage, mutta todellista hemmottelua sai osakseen kolmeakymmentä lähestyvä tai sen ylittänyt väestönosa. Toki ikä ei kerro mitään siitä, mitä ihminen kuuntelee tai on kuunnellut, mutta vaikkapa sellaiset nimet kuin Slayer, Carcass ja Morbid Angel olivat kyllä erityistä hunajaa vanhemmalle osastolle. Myös vaihtoehtoisemmalla saralla oli tarjolla tavaraa ehkä laajimmalla skaalalla Tuskan historiassa. Kaikkien aikojen Tuska tapahtuma lienee ollut myös järjestävälle taholle paitsi siksi, että line-up saatiin katettua näin komeaksi ja Slayerkin viimein Kaisaniemeen, myös siksi, että liput loppuivat ennätysajassa ja juhlat sujuivat jälleen kerran esimerkillisen rauhallisesti.

Tästä alkaa Meteli.netin rutistus. Paikalla olivat Hanna Valjakka ja Jukka Kolehmainen ja tekstiosuudet on eroteltu toisistaan siten, että Jukan kommenttien kohdalle on kappaleen loppuun lisätty (J).

Siperia opettaa, Carcass lopettaa

Aloitimme urakkamme perjantaina ja kukapa pystyisi paremmin karistamaan hilseet päänahasta heti alkuun kuin Mokoma. Bändi on yksi niistä, joka on ollut mukana kasvattamassa suosiotaan samanaikaisesti itse Tuskan kanssa ja päälavan avaajana bändi toimi esimerkillisesti monestakin syystä. Ensiksi, bändi on niin suosittu, että innokkaimmat saapuvat paikalle, toisekseen aggressiivinen ja suureen metalliyleisöön uppoava avaus saa mielen virkeäksi heti alkumetreillä ja kolmannekseen bändi on mahdollista myös nähdä niin monessa paikassa kesän aikana, että tuskin senkään onnettoman tapahtuma menee aivan piloille, joka vielä odottelee alueelle pääsyä tukkoisessa jonossa.

Mokoman uusimman levyn kappaleet ovat tehneet yhtyeen setille erittäin hyvää. Paitsi, että ne tuovat settiin hieman erilaistakin menoa aikaisempien albumien kappaleisiin verrattuna ovat muutamat sellaisetkin vedot tehneet paluun, joita ei setissä ole vähään aikaan kuultu. Toki tarjoillaan saatanan kukkoa ja pahasta verestä täyttyviä suonia, jotka toimivat aina kehoon kuin hiilihanko suun kautta syötettynä. Mutta setin uudeksi helmeksi on mainittava Ammu, hautaa ja vaikene, vaikkei sen jyystö yhtä oikeuksiinsa isolta lavalta pääsekään kuin klubioloissa. Seuraavaksi ohjelmassa olikin aimo annos Siperian lihat luista irrottavaa tuulta...

Festivaalin aikana käytyjen naurettavien väittelyiden perusteella haluan toivottaa puristeille paskaa kesää ja ikäviä hajuja, sillä venäjäksi laulettu doom metal toimi mainiosti. Kursk, tai siis KYPCK polkaisi Tuskansa käyntiin hitaalla tempolla ja raskaalla meiningillä. Vaikka lavalla ei juuri mitään tapahtunutkaan, bändiä kuunteli mielellään ja se houkuttelikin paikalle ihan kiitettävän yleisön ajankohtaan nähden. Sivumennen pitää mainita, että Herra Lopakan AK-47 mallinen kitara oli varsin mainio ilmestys ja sopii yhtyeen tyyliin mitä mainioimmin. (J)

Keikan alku oli hieman köykäisen oloinen, kunnes nuppimies sai muutaman biisin jälkeen ruuvattua soundit paremmin kohdalleen ja meininkiin tuli asianmukaista tukevuutta. Bändi soitti loppupuolella lainana Black Sabbath -nimikappaleen, lyriikat käännettynä venäjäksi, josta jäi hieman hämmentynyt olo ja mietitytti pitkään oliko kyseessä hyvä veto vai pyhäinhäväistys. Selkeän nousuhumalainen yleisö otti bändin kuitenkin ihan mukavasti vastaan heti alusta lähtien ja aiheestakin. (J)

Amon Amarth on yhtye, jota Suomessa ei nähdä selkeästi tarpeeksi usein, koska niin moneen otteeseen kuulin yhtyeen olevan festaajien ykköslistassa koko tapahtumassa siinä missä vaikkapa Carcassin tai Morbid Angelinkin. Itsellänikin edellisestä kohtaamisesta oli kulunut aivan liikaa aikaa ja kyllä yhtyeellä selkeästi olivat tuohivirsut viimeistään tässä välissä vaihtuneet ehtoihin nahkasaappaisiin veitsenterävillä kannuksilla. Ainut, mistä täytyy mussuttaa, oli hiljainen äänenvoimakkuus, joka vei osan taisteluhurmoksesta mennessään.

Itävaltalainen The Sorrow jätti melo-deathillään sen verran kylmäksi, että onnistui alittamaan jo lähtökohtaisesti hyvin matalat odotukset. Bändi yhdistelee melodiseen kuolonmetalliinsa huuto- ja puhtaita lauluja, mutta onnistuu kokonaisuutena kuulostamaan niin geneeriseltä kuin genren edustaja pystyy minun mielikuvituksellani kuulostamaan. Bändi ei jaksanut kovinkaan kauaa yleisöä kiinnostaa, muutaman biisin jälkeen keikka oli jatkuvaa deja-vuta, joten yleisö siirtyi pikkuhiljaa kohti päälavaa odottamaan viikonlopun ensimmäistä legendaarisen tason esiintyjää. (J)

The Sorrown kanssa samaan aikaan lauteita jyskytti Stam1na. Sitten heti levyn ilmestymisen jälkeen tehtyjen klubikeikkojen ovat uudetkin biisit löytäneet entistä paremmin paikkansa setissä ja pittaus ja nyrkkien puinnit äityivät teltassa todella komeiksi. Kuten tallitoverillaan Mokomalla ovat Stam1nallakin kuitenkin ne tietyt biisit, jotka edelleen liikuttavat yleisöä massiivisesti kuten Merestä maalle, Viisi laukausta päähän, Paha Arkkitehti tai Ristiriita. Uusi levy ei myöskään tuonut bändin ilmaisuun niin huomattavan uusia tuulia, että ne nousisivat erityiseen liveasemaan, vaikka levyllä onkin sellaisia tähtihetkiä kuin vaikkapa Lääke ja Voima vastaan viha. Tuska sai tällä kertaa osakseen kuitenkin erikoishemmottelua Sananen lihasta -biisin voimalla, kun mukaan tulkitsemaan astui levylläkin viehkoa murinaansa esittelevä Kaisu Kärri. Siinä saattoivat muutamankin pitissä olleen fanin kivekset vetäytyä parin ikävuoden verran taaksepäin.

Carcass onnistui luomaan perjantaille erittäin autenttisen tunnelman ja houkuttelikin Tuskan paikalle sankoin joukoin. Autenttisuudella tarkoitan sitä, ettei tuntunut kovinkaan montaa vuotta menneen siitä kun yhtye oli kovinta musiikkia ikinä, vaikka vuosia on mennyt ohi lähemmäs kaksikymmentä. Noin puolessa välissä keikkaa ilmoitettu "nyt soitamme musiikkia yli kolmekymppisille" nostatti tietäviä hymyjä ja nostalgiatippoja silmäkulmiin, joka leveni entisestään kun Ruptured In Purulencen alkuriffi pärähti ilmoille. Hämmästyttävän yksimielisesti keikkaa pidettiin yhtenä ensimmäisen päivän parhaimmista. Yhtye kiittikin yleisöä ja kutsui Helsinkiä (vai koko Suomea?) "planeetan metallipääkaupungiksi". (J)

Mitähän Carcassista voi sanoa ellei sen, että yhtyeen näkeminen hipoi fiiliksenä täydellisyyttä. Se, että odotukset olivat näin korkealla, sai alkuun miettimään lähteekö keikka tulemaan ollenkaan sillä mahtavuudella kuin siltä odotti, mutta lähtihän se. Tukkoiset soundit vaivasivat raatojen natinan kuulumista täydellisinä ja alkuun sai pelätä aikooko Bill Steer avata lainkaan äänellistä arkkuaan, mutta tulihan sitäkin vanhemmissa kappaleissa. Ja mitä ennen kaikkea vanhat kappaleet tarjosivatkaan... bändi soitti itsevarmasti veitikkamaisia yllätyksiä unohtamatta. Legendaarisuuden suitsutukseksihan tämä menee, mutta menköön. Saa kai sitä toimittajakin haltioitua pyyteettömästi.

Niin kuin tässä ei olisi vielä tarpeeksi, oli heti putkeen rynnittävä katsomaan mitä Entombedilla oli tarjota. Legendaarisuusmittarihan näidenkin herrojen kanssa korkealle värähtää, mutta odotukset eivät sentään olleet niin järjettömät kuin Carcassin kohdalla, koska Ruotsin äijät on aiemminkin tullut nähdyksi. Kovuudessaan itse keikka pääsi kyllä kilpailemaan vahvasti Carcassin kanssa.

Yhtye oli kaapinut Tuskaan kokoon erityisen kovan setin niin, että jossain vaiheessa hurmoksessa tuli jo suorastaan yliannostus... Chief Rebel Angel, When in Sodom, Stranger Aeons, Serpent Saints, Crawl, Left Hand Path, Night of the Vampire... Koskaan ei ole tuntunut näin vaikealta lähteä vailla keikan loppukliimaksia jonottelemaan seuraavan bändin kuvausta. Karismaa ja tappobiisejä, mitäpä sitä muuta hyvältä keikalta tarvitsee?

Dimmu Borgir ei omissa kirjoissani helpolla tule pääsemään yli siitä, miten massiivista menoa yhtye tarjoili kesän 2007 Wackenissa. Tuolloin ison kaliperin äänentoistolla ja yön pimeydessä säkenöivillä valoilla saatiin aikaiseksi ihan jotain muuta kuin hiekkakentällä auringonpaisteessa. Ei fiiliksen jääminen jalkoihin tosin johtunut vain puitteiden pienemmästä koosta tai säästä vaan kyllä osansa tässä oli myös biisivalinnoilla. Yhtye keskittyi niin pitkälti uuden levynsä materiaaliin, että se vähensi selkeästi yleisön fiiliksiä ja vaikkei festareiden tehtävä olekaan olla pelkkä hittiautomaatti olisi hieman tasapainoisempaa settiä kaivannut väkisin. Jossain määrin myös teatraaliset suuren maailman elkeet, jotka yhtyeeseen ovat iskeneet, tuntuvat koomisilta näin puitteiden ollessa jättilavoja pienemmät. Suurkiitokset lähtevät kuitenkin The Maelstrom Mefiston soittamisesta ja A Succubus In Rapturesta. Ja kyllähän sitä taas mielellään Progenies Of The Great Apocalypsenkin kuunteli, joskin se nimenomaan osoitti mahtipontisuuden puutteita.

Kidutuksesta Irlannin nummille

Koska Kalmah ei Nummirockissa viikkoa aiemmin onnistunut vakuuttamaan, alkoi päiväni vasta Inferno-stagella ärjyvästä Sotajumalasta. Tämä räyhäkkäämmän death metalin ja perinteiden nimeen vannova yhtye olikin erinomainen valinta aamunavaukseksi, olkoonkin, että tällaisesta olisi rehtorin aamukahvi peruskoulussa lentänyt seinille. Viime vuoden lokakuussa ilmestynyt Teloitus tarjoaa setissä nykyisin ne vahvimmat vedot, uuttakin jo kuultiin Paratiisin kutsu -biisin verran ja Mynnin karismalla pataljoonat siirtyvät kuoleman seinän vietäviksi täydellä yksimielisyydellä. Hurraa!

Behemoth tuli nähtyä edellisen kerran vain vuotta aiemmin, joten suuria odotuksia yhtyeen suhteen ei ollut, vaikka tiukkaa keikkaa saattoikin odottaa. Puolalaiset onnistuivat kuitenkin luomaan selkeästi tymäkkäämmän menon tällä kertaa, vaikka varsin tylsät välispiikit ja latteat, kliseiset pikkupahistelut kuten hotellihuoneesta löydetyn Raamatun repimisen voikin jättää omaan arvoonsa. Keikka kääntyi loppupeleissä Tuskan parhaimmistoon, mutta koko päivän mestareiden varjossa tämä ei omalla kohdallani ollut mitään veret seisauttavaa. Erityismaininta on kuitenkin annettava Inferno-rumpalin taidoista, joita mielellään katselee ihan hifistelynkin kannalta. Turbonegron coveroinnista on myös pakko antaa propsit.

Ghost Brigade sen sijaan hyydytti suonet tehokkaasti, tai ainakin hyvin lähelle. Näin telttaolosuhteisiin minusta on hienoa, että Tuska tuo festareille myös tunnelmallisempaa osastoa. Siksi telttaolosuhteissa, että kenenkään ei tarvitse aukoa päätään siitä miksi hiljaisempaa menoa tarjotaan päälavalla kun meinaa nukahtaa ja toisekseen, koska telttaolosuhteet vain suosivat rauhallisempaa materiaalia paremmin. Ghost Brigaden kohdalla nukahtamisvaaraa ei liene ollut kellään, kuka telttaan tohti jalkansa asettaa, sillä yhtyeen tarjoilema kauneus oli käsin kosketeltavissa. Jäätävän kylmät, kuulaat melodiat ja samanaikaisesti lämmin bändistä huokuva karisma...Yhtye on selkeästi kotimaassa aliarvostettu ja toivottavasti viimeistään tulevat julkaisut tämän korjaavat.

Toinen päivä lähti omalla kohdallani käyntiin Behemothin rytmittäessä kävelyäni kohti Kaisaniemeä Turbonegro-lainalla I Got Erection, jonka kuulin jo Töölöstä asti. Alueelle päästyäni oli edessä kuitenkin yksi tämän vuoden kaukaisimmista vieraista, Indonesiasta kotoisin oleva Noxa, jota myös Aasian Napalm Deathiksi on tituleerattu. Yhtye grindasi kuin raivo hirvi ja tauotti kohkaamistaan liian pitkillä ja heikolla englannilla ryyditetyillä välipuheillaan. Intoutuipa vokalisti laulamaan hieman Rasmustakin, ennen kuin kaasu painettiin jälleen pohjaan. (J)

Bändi ei ollut festivaalin teknisesti korkeatasoisimmasta päästä, mutta se mikä puuttui soitinten käsittelytaidoista, korvattiin reippaalla annoksella intohimoa ja aitoa soittamisen iloa. Tuo vajaa 45 minuuttia tuntui hieman pitkältä ajalta, siitäkin huolimatta, että tauot biisien välissä venyivät pitkiksi. Kaahaus käy nopeasti tylsäksi, ja liian pitkillä välipuheilla onnistutaan tappamaan jatkuvuuden tunnelma. Vaikka keikka oli ihan hyvä, sen seuraaminen oli raskasta. Reilu parikymmentä minuuttia tiivistä runttausta, ilman pidempiä puheita olisi voinut toimia paremmin. (J)

Goottipappojen esiintyminen Tuskassa oli jo ajatuksena hieman arveluttava, vaikka yhtyeen materiaalista olen levyllä pitänytkin. Vaikkei lopputulos ollutkaan ihan niin ristiriidassa muun festivaalin kanssa, ei se sinne tuuppimatta istunut. Fields Of The Nephilimin tummaa tunteilua ja perustavanlaatuista goottiromantiikkaa pursuava materiaali oli hieman liian köykäistä, yhtyeen raskaampi materiaali taas ei ollut tarpeeksi raskasta, jotta yhtye olisi saanut settiinsä tarvittavaa kontrastia. Yhtye tosin näytti lavalla erittäin tyylikkäältä, joka ei Tuskan isolla lavalla yksinkertaisesti riitä, tyylikkyyden olisi pitänyt yltää musiikkiin asti ja siksipä he olivat mielestäni hieman väärässä paikassa. Tosin edellisvuoden Isis, jonka kohdalla sama tilanne oli etukäteen mielessä, otti yleisönsä totaalisesti eleettömällä olemuksellaan ja massiivisella äänivallillaan, joten tehtävä ei ole mahdoton. (J)

Dream Evil menee omassa sarjassani "aivan muiden kuppi teetä" -osastoon, mutta toiveikkaasti katsomaan vaan, millaista livemeininkiä bändillä on tarjota. Varsin perusvarmasti yhtye heavyaan takoi, mutta samalla turhankin perinnetietoisesti ja yllätyksettömästi. Uskon, että yhtyeestä pitävät saivat mitä olivat tulleet hakemaan, mutta näin ulkopuoliseksi itseni tuntevana ei keikasta jäänyt mitään käteen. Parhaiten tuntui toimivan Children Of The Night, joskin poistuin kuvauspuuhiin ennen The Book Of Heavy Metalia.

Joensuulaisen Discardin keikka oli alusta lähtien aikamoisen hulvatonta hurjastelua. Yhtyeen thrashillä maustettu death metal näytti purevan festarikansaan ihan mukavasti ja näkyipä yleisössä myös Entombedin vokalisti LG nytkyttämässä bändin tahdissa. Kuuleman mukaan kitaristi Ohto Jaatisen juhannukseen kuului äärimmäisen kilpailuhenkisiä urheilusuorituksia ja sitä kautta käden luihin kohdistunut rasitusvamma, joten toisen kitaran varressa oli tuuraaja. Bändiä sen tarkemmin tuntematta en huomannut, että asialla olisi ollut sen kummempaa vaikutusta pientä hapuilua lukuun ottamatta ja keikka tintattiin läpi asiaankuuluvalla intensiteetillä. (J)

Kreator toimi perustavanlaatuisella tasolla. Eli kyllä, legendaaristahan tämä ja biisit ovat hyviä, mutta itselleni kun kyseessä oli jo todella mones nähty keikka ei niiden samojen kuulemisesta uudelleen ja uudelleen ja taas jaksa innostua. Yhtye kun ei ole lopettanut julkaisujen tekoa 80-luvulle niin luulisi uralta löytyvän muutakin kuin iänikuiset samat rallit.

Myös Millen vokalisointi alkaa olla pelottavaa kuunneltavaa, mutta toisaalta lienee tuohon ikään mennessä laulutyyli vaatinut veronsa. Yksi fiiliksiä vähentävä seikka oli myös, että lavalta tullut ääni tahtoi taantua piipitykseksi ja näin ollen massiivinen thrash-valli ei päässyt puraisemaan kunnolla. Enemy Of God, Pleasure To Kill, Flag Of Hate & Tormentor on jälleen nähty ja kuultu ja ei olisi väliksi, vaikkei enää kuulisikaan livenä. Varsinkin viimeksi mainittu kaksikko on lopetuksena kaikkine pitkitettyine "Say fucking HATE for me" -huudatuksineen asia, jota en enää kaipaa. Harmillista, että voi hyvästä bändistä jäädä näinkin keskinkertainen maku.

Primordial huolehtikin seuraavaksi teltassa siitä, että jopa Morbid Angelin sija päivän kruunaajana oli uhattuna etukäteen, uhka, jonka Morbid Angel kyllä sittemmin vei valovuoden päähän. Kerran aikaisemmin Primordialin Nummirockissa nähneenä en tottavie osannut odottaa näin hienoa menoa kuin vihreällä saarella oli tarjottavana. As Rome Burns, Gods To The Godless, Sons Of The Morrigan ja Heathen Tribe jäivät omalta kohdalta mieleen setin kohokohtina ja bändi on ehdottomasti nähtävä pian uudestaan, toivottavasti tuolloin klubioloissa. Inferno-teltta oli ahdas ja hikinen, mutta kyllä telttasijoitus on tällaiselle yhtyeelle ainut oikea.

Morbid Angelin suhteen olen itse monia muita Tuska-vieraita onnellisemmassa asemassa, koska olen yhtyeen jo kahdesti aikaisemmin nähnyt, odotukset olivat siis kovat, mutta eivät järjettömät. Bändi pääsi kuitenkin yllättämään olemalla parempi kuin nähdyillä Wackenin ja Nummirockin keikoilla, joten pääsin erittämään hunajaa siinä missä muutkin seurueesta. Muun muassa Pain Divine, Maze Of Torment, Fall From Grace, Sworn To The Black, Where The Slime Live, God Of Emptiness ja World Of Shit (The Promised Land) saivat kropan kaikki nesteet liikkeelle...ja ilmeisesti myös jonkun muun yläkerrasta saapuneen sateen muodossa. Biisimateriaalia, teknistä osaamista ja lavakarismaa ei voinut kuin ihaillen tuijottaa suu auki ja David Vincentin miehekästä puheääntä kuuntelimme suorastaan kateudella.

Käret pestään verellä

Päivä alkoi epäselvyyksien saattelemana, kun ensin kuulin, että Job For A Cowboy olisi peruuttanut laulajan kurkkutulehduksen vuoksi ja että korvaamassa olisi Before The Dawn. Sittemmin varmistui, että Korpiklaani on peruuttanut Euroopan lentokenttäverkostoon hävinneen haitarin takia ja että Before The Dawn paikkaakin heitä. Joten Sue Stagelle kiipesi hyväntuulinen, mutta hieman anteeksipyytelevä Job For A Cowboy ilman laulajaansa. Kerrankos sitä teknisen death metal -yhtyeen keikan kuulee instrumentaaliversiona, tosin yhtyeen death-metaliudesta saa olla montaa mieltä, kun brutaali murina puuttui kokonaan lukuun ottamatta muutamia kitaristin heittämiä murahduksia. (J)

Länkkäripojat työstivät erittäin teknistä death metaliaan siis aikamoisella intensiteetillä, kuulostaen välillä hieman vanhalta Mastodonilta. Vokalistin puute ei yleisöä ainakaan tuntunut haittaavan, vaan lavan eteen syntyi reilun kokoinen pitti, joka tuntui kiehuvan tehokkaasti. Itselleni aiemmin tuntematon bändi vakuutti soittotaidoillaan, joten olisi mukava kuulla yhtyettä täydellä miehityksellä. Yleisön osatessa kappaleiden sanoja ulkoa ja muutenkin selkeästi reagoivan yhtyeen materiaaliin, voi huoletta olettaa, että yhtye on vakuuttanut myös jokusen muun kuulijan. Jopa ilman laulajaa. (J)

Killswitch Engage ei musiikillisesti kuulunut niihin orkestereihin, joilta olisin odottanut yhtään mitään. Kaikki, mitä yhtyeeltä oli aikaisemmin kuullut oli joko yhdentekevää tai kuten Holy Diver -coverin tapauksessa jopa noloa. Kuitenkin yhtye osoitti Tuskassa olevansa ammattitaitoinen esiintyjä, joka soitti hyvin yhteen, tiesi, mitä yleisö haluaa kuulla ja ennen kaikkea piti hyväntuulisella soitannalla yllä yleisön juhlatuulta. Varmasti niidenkään aika ei käynyt ylitsepääsemättömän pitkäksi, jotka eivät minun laillani musiikillisesti osaa bändistä innostua. Yhtyeen kitaristi lienee nauttinut jotain muutakin kuin kansalaisluottamusta tai siitä kielivät ainakin miehen jutut muun muassa muffinsseja paistavista emo-musiikin kuuntelijoista. Holy Diverkin kuultiin loppuun ja ei se minun pirtaani kyllä livenäkään uppoa, mutta laulaja Howard Jones osoitti tässä viimeistään pätevyytensä.

Dying Fetusin aikana oli pakko antaa jalkojen levätä ja etsiä istumapaikkaa mutaisesta rinteestä teltan ulkopuolelta. Sinällään harmitti, koska tämä ratkaisu takuulla söi keikan tehoja omalta osaltani. Erityisen tappavilta kuulostivat yhtyeen tuplavokaalit, mutta kyllä kappalemateriaali muutenkin tarttui tehokkaasti selkärankaan. Johtuen ehkä osittain istumisesta alkoi noin puolivälissä settiä tosin kaipaamaan lisää nyansseja yhtyeen paiskontaan.

Sonata Arctica on omalta osaltani nähty niin monesti, etten osannut innostua taas samojen hittien kuulemisesta. Sen sijaan uudempia kappaleita oli mielenkiintoista katsastaa ja toisaalta ilolla kuuntelin myös ensimmäisen levyn aikaisia vetoja. Yhtye on tasavarma esiintyjä, jolla on päälavalle sinällään sopivia suuremman maailman elkeitä riittämiin, mutta isoimmat hitit on jo niin monesti kuultu, ettei kukkoilustakaan jaksa innostua loputtomiin.

Kun Egyptistä vaikutteensa ja aiheensa ottava kaahausmetalliyhtye Nile valtasi täyteen pakatun Sue-lavan, kuului monesta suusta nurinaa huonosta lava-valinnasta ja mielipiteeseen on yhdyttävä. Bändi keräsi niin suuren joukon katselijoita, että päälavankin edessä olisi ollut ihan kiitettävä tungos. Heti keikan alusta lähtien oli myös selvää, etteivät telttalavan soundit riitä yhtyeelle, jonka musiikissa tapahtuu koko ajan paljon ja nopeasti. Soundit olivat erittäin puuroista muhjua läpi koko keikan, juuri teltan ulkopuolella ja sen liepeillä, johon suurin osa yleisöstä oli pakotettu tyytymän. Teltan sisäpuolella kokemus oli täysin päinvastainen, joka myös tukee nurinoita väärästä lavavalinnasta. Materiaalia kuultiin lähinnä uusimpien levyjen biiseistä, vaikka keikan lopussa vetäistiin muutama vanhempi hittiralli ja jo liki pakollinen Black Seeds of Vengeance. (J)

Lähes koko keikan ajan yleisö piti yllä pienehköä, mutta erittäin aktiivista pittiä, jossa mentiin täyttä höyryä. Bändi äityikin ylistämään yleisöään isolla kädellä ja näytti viihtyvän lauteilla mainiosti, muistivat myös hehkuttaa itse festivaalia ja ilmoittivat olevansa itsekin yleisön joukossa loppuillan pääesiintyjää katsomassa. Oman settinsä bändi kuitenkin lopetti hieman hämmentävissä ja vähäsanaisissa tunnelmissa ja yleisö jäi odottamaan encorea, jota ei kuitenkaan koskaan tullut. Tekninen yhtye on omaa luokkaansa ja suoriutui vaikeasta keikasta, kuin se olisi ollut ihan tavallinen klubinäyttäytyminen. Tilan tekniset rajoitukset vaikeuttivat ikävän paljon siitä nauttimista. (J)

Färsaarelaisen Tyrin vokalistimies Heri Joensen hemmotteli yleisöä suomen kielen alkeillaan, jotka olivat hieman muutakin kuin perus "hei hei, mita kuluu?" -osastoa. Mies tarinoi muun muassa kuinka "Seuraava laulu kertoo vasarasta..." Hail to the Hammer osoittautui täydelliseksi yleisönhuudatusbiisiksi. Toivoa vain sopii, ettei kovin moni jättänyt Tyriä väliin sen pelossa, että yhtye olisi puhtaasti folkorkesteri. Kuitenkin folk on vain osa Tyriä ja se todellinen sielu on progressiivisen musiikin maailmassa. Ramund Hin Unge nousi omalla kohdallani setin kovimmaksi vedoksi. Nyt kun bändi on päässyt kunnolla suomalaisen yleisön makuun voisi luulla, että uusintavisiitti voisi tapahtua piankin. Toivossa on mukava elää.

Slayer oli sitten varmaa tappoa päivän päätteeksi, vaikka teloitus olikin aloitettu jalkapohjista jo edellisiltana. Do you wanna die!?! -kysyi Tom Araya isällisellä karismallaan ja Kaisaniemihän vastasi kyllä! Slayerin jälleennäkemisen onnea himmensi väsymyksen lisäksi se, että keikan ajaksi miksaaja tuntui nukahtaneen soundien kanssa ja kun ei tunne tällaisen musiikin kanssa jääneensä jyrän alle aiheuttaa se väenväkisin pettymystä. Slayerin ollessa kyseessä vaatimukset ovat toki äärimmäisen korkealla historiassa todistettujen nappivetojen vuoksi, joten vaikka ukot soittivatkin keikan armottomalla intensiteetillä ajautui keikka omassa Slayer-mittarissani vain keskitasolle. Tuo keskitaso on toki parempaa kuin mihin moni muu bändi ikinä pystyy, varsinkin kun yhtye ehti uudemman materiaalinsa parista niihin todellisiin helmiin.

Uusista biiseistä parhaiten omissa kirjoissani toimii Jihad ja Disciple uudemmasta tuotannosta on jo pitkään ollut yksi suosikkini. Mutta sitä vanhempaa osastoa kyllä riitti siinä määrin, että sekä pää että muu keho teurastettiin jalkojen seuraksi viimeistään nyt... Chemical Warfare, War Ensemble, Die By The Sword, Dead Skin Mask, South Of Heaven, Postmortem... ja tietysti "pakolliset" Raining Blood ja Angel Of Death. Liekö muukin yleisö jo ollut varsin turnausväsynyt, siltä ainakin ympäristöön katsoessa tuntui. Slayer sen sijaan ei ollut, mahtava päätös kaikkien aikojen Tuskalle.

Tuska-organisaatiota on vielä loppuun pakko kehaista erikseen tämän vuoden legendaarisesta rosterista. Eipä ole bändilistan kokoaminen tälle tasolle mikään helppo tehtävä toisten tapahtumien kanssa kilpailtaessa, joten iso hali (ei siis hail) ja ensi vuoteen.

Teksti: Hanna Valjakka, Jukka Kolehmainen
Kuvat: Hanna Valjakka