Saksan kesäinen rockhurrikaani

Scheesselin pikkukaupunki Hampurin ja Bremenin välimaastossa täyttyy vuosittain viikonlopun ajaksi kymmenistä tuhansista festivaalivieraista. Tämän kesän ohjelmisto veti iloisia juhlavieraita alueen täyteen asti, joten paikalle saapui kaikkiaan 70 000 kävijää. Isoja tähtiä ja mielenkiintoisia kulttibändejä pursuava artistikattaus oli niin kiinnostava, että myös Meteli.net oli yhden toimittajan voimin paikan päällä tarkistamassa saksalaisten festivaalikestävyyttä.

Roskilde lienee suomalaisille rockmusiikin ystäville tutuin ulkomainen festivaali, mutta jo Bremenin lentokentällä oli huomattavissa, että halpalennolla oli saapunut kymmeniä suomalaisia juhlistamaan juhannusta Pohjois-Saksan hämäriin iltoihin. Kiinnostus tämän kesän Hurricanea kohtaan ei ollut yllätys, sillä kolmen päivän festivaalilipun telttapaikan kera sai hommattua itselleen vain muutaman kympin kotimaisia isoja musiikkijuhlia kalliimmalla, mutta bändikatras olikin täysin hintansa väärti. Saipa jokainen festivaalivieras vielä lähtiessään säkillisen roskia palauttaessaan vaivan palkaksi viisi euroa riihikuivaa käteistä.

Vaikka sääennusteet olivat luvanneet viikonlopuksi sateista ilmaa, oli vastassa lämmin ja aurinkoinen keli. Välillä pieni sade olisi tehnyt terää, sillä leirintäalueena toimivat pellot muuttuivat nopeasti yhdeksi pölypilveksi, jossa ei paljon itseruskettavia voiteita kaivannut. Pöly ei kuitenkaan suuremmin haitannut, sillä kaikki saksalaiset festivaalijuhlijat, jotka tielleni osuivat olivat niin hienoa seuraa, että mieli pysyi virkeänä. Monenlaiset oluenjuontikilpailutkin tuntuivat nostavan vain viekkaan hymyn ihmisten huulille, väkivallan puuskien tai jurottamisen sijaan.

Perjantain ohjelmistossa ei itselleni ollut vielä niitä kiinnostavimpia bändejä kovinkaan monia, mutta mielenkiintoa silti muutamia illan artisteja kohtaan riitti. Ensimmäinen niistä oli tiiviiksi mitoitetussa Coca-Cola -teltassa aloittanut Bell X1. Tämä Damien Ricen entinen irlantilaisbändi vaikutti oikein mukiinmenevältä pop-porukalta, mutta keikka jäi harmittavan lyhyeksi, sillä tiukka aikataulu ei antanut yhtään myöden yhtyeen myöhästynyttä aloitusta. Lentokenttähenkilökunta oli hukannut yhtyeen soittimet, jonka johdosta avauskeikka jäi torsoksi, mutta tutustumisen arvoinen yhtye ilman muuta oli.

Jalkapallohulluna maana tunnetussa Saksassa ei tietenkään voinut sivuuttaa Turkki-Kroatia -puolivälieräottelua ja rock sai jäädä myös minulta pariksi tunniksi sivuun. Döner-kebabkioskit suljettiin ja valtava porukka lähti seuraamaan ottelua leirintäalueen isolta screeniltä.

Tunnelmallisen ottelun jälkeen oli aika jälleen siirtyä musiikkinautintojen pariin. Kanadalainen Tegan and Sara ei ole Suomessa vielä noussut suosioon, mutta ainakin Myspace-latausmäärien perusteella yhtyeellä riittää kuulijoita muualla. Samaan suuntaan pystyi päättelemään myös väkimäärästä, joka oli ahtanut Coca-Cola -teltan täpötäyteen. Vaikka bändin iloisen kevytmielinen materiaali ei vielä ehkä ihan näin isoille areenoille sovikaan, yhtye esiintyi vakuuttavasti. Identtisistä kaksosista ei ollut oikein missään välissä perillä, kumpi oli lauluvuorossa. Vaan eipä sillä väliä, kun molemmat neitoset nostattivat esityksillään illan tunnelmaa.

The Chemical Brothers oli illan odotetuin artisti omissa papereissani, vaikka varmasti suurimmalle osalle saksalaisyleisöstä kovimmat suosionosoitukset saikin paikallinen Beatsteaks. Brittiläinen dj-kaksikko on aina ollut itselleni pieni fanituksen kohde, mutta suurempia tunteita se ei ole koskaan pystynyt herättämään.

Keikalla kuitenkin lämpömittari bändiä kohtaan nousi eksponentiaalista tahtia. Yhtye esitti tutuimpia hittejään, kuten Hey Boy Hey Girl ja Galvanize, mutta se myös keskittyi sopivissa määrin jumittaviin biitteihin. Koko keikan ajan kaksikon taustalla ollut mielettömän kokoinen screeni toisti mitä upeimpia videoefektejä. Ehkä juuri tämä hieno visuaalinen show yhdistettynä tarttuvaan musiikkiin oli syynä siihen, että keikka tuli uniin asti vielä pimeässä yössä.

Uusia tuttavuuksia paahtavassa lämmössä

Saksalainen telttaherätys erosi melkoisesti edellisviikonlopun Provinssirockin vastaavasta. Kun jälkimmäisessä vielä aamulla hamusi rinkan pohjalta lisää vaatetta lämmikkeeksi, ei Scheesselin pellolle kohonneessa nukkumapaikassa pystynyt aamu-uninenkaan jatkamaan sikeitä.

Aurinko jaksoi helottaa taivaan täydeltä pakahduttavasti myös iltapäivällä, kun bändit aloittivat keikkojaan. Ensimmäisenä suuntasin länsinaapurista tulevan The (International) Noise Conspiracyn konserttiin. Poliittisia sanoituksia pursuavat biisit upposivat aurinkoisella säällä paikalle saapuneeseen yleisöön hyvin. Miksipä eivät olisi uponneet, sillä yhtyeen karisma oli valloittavaa seurattavaa. Etenkin laulaja Dennis Lyxzénin poukkoileminen lavalla oli mukaansatempaavaa toimintaa. Loppuun säästetty hitti Capitalism Stole My Virginity jätti keikasta niin hyvän maun, että on kyllä suunnattava heti keikalle, jos bändi tulee rokkaamaan kotimaamme klubeille.

Festivaalilla oli jännittävää huomata, miten isoja jotkut täysin itselle tuntemattomat bändit ovat Saksassa. The Subways oli yksi päälavan yhtyeistä, jonka musiikkiin en ollut koskaan tutustunut. Bändiä oli tullut seuraamaan kymmeniä tuhansia silmäpareja. Hyvin tämä brittiläinen energinen indierockbändi kuitenkin pystyi umikonkin imemään musiikkiinsa mukaan. Jälleen rustasin yhden yhtyeen nimen muistiini levykauppareissuja varten.

Parempaa oli silti vielä luvassa. Coca-Cola -teltassa aloitteli australialainen Operator Please. Yhtyeen jäsenistö on iältään vasta 17-19-vuotiaita, mutta nuori ikä ei yhtään estänyt, ettei lavasäteily olisi tullut vahvana yleisöön asti. Bändi on tehnyt vasta yhden albumin, mutta kyseiselle levylle on etsiynyt niin usea hittipotentiaalia omaava raita, että esiintymisen mukaan oli pakko heittäytyä. Etenkin vahvan viulumelodian siivittämä Leave It Alone jäi soimaan päähän. Uskoisin, että jos bändi jatkaa samaan malliin, sillä on edessään valoisa tulevaisuus.

Päivän uusien tuttavuuksien sarjaa jatkoi isäntämaan Blackmail, joka ilmeisesti tulee pohjoisemmasta Saksasta, ainakin paikalle saapuneen yleisön perusteella. Fanaattisen kuulijakunnan aplodien ja huutojen siivittämänä poppoo nousi hyvään vireeseen. Ehdin tutustua ennen festivaaleja yhtyeen uusimpaan Tempo Tempo -albumiin, jonka tarttuvimpia raitoja kuultiinkin esityksen aikana useampia. Yhtyeen räväkkä rock toimisi varmasti myös suomalaiseen makuun. Jos uudet bändit kiinnostavat, kannattaa tämän yhtyeen nimi laittaa korvan taakse.

Toisen päälavan viimeisenä artistina olisi ollut viikko sitten Suomessa näkemäni Foo Fighters, joka oli todella odotettu vieras saksalaisyleisön keskuudessa. Itse päätin kuitenkin lähteä katsomaan heinäkuussa Suomen Ilosaarirockiin tulevaa Oceansizea. Päätös oli oikea, sillä kuulemani mukaan Dave Grohlin joukkio oli vetänyt suhteellisen identtisen setin Provinssirock-keikkaan verrattuna, kun taas brittiläisen Oceansizen musiikki oli minulle tuoretta kuultavaa.

Yhtyeen soinnissa oli kuultavissa selviä yhtäläisyyksiä Porcupine Treen kaltaisiin moderneihin progressiivisen rockin yhtyeisiin. Vaikka bändin soundi on levyllä turhankin kliininen, ei keikalla tämä ärsyke päässyt häiritsemään. Ainoastaan pienet äänentoistolliset ongelmat keikan alkupuolella estivät täydelliseen transsiin vaipumisen. Bändin yhteissoitto pelasi niin sulavasti, ettei flegmaattinen olemus päässyt kaihertamaan mieltä liiaksi. Kaikkiaan kolme varttia soittanut yhtye oli niin hyvä, että varmasti levyhyllyllä seuraavan kerran pistäydyn myös O-kirjaimen kohdalla.

Viimeisenä Coca-Cola -teltan pimeydessä aloitti saksalainen Digitalism. Hieman Justicen tyyppinen yhtye esitti jumputtavia biittejään varsin mukiinmenevästi, mutta pitkän päivän väsymys alkoi jo sen verran painaa, että oli lähdettävä ennen keikan loppua kohti pölyistä teltta-aluetta.

Festivaalisunnuntain huikea loppuhuipennus

Festivaalien viimeisen päivän artistit olivat ennakkoon itselle se syy, jonka vuoksi pakkasin rinkkani ja olin valmis lusimaan paluupäivän maanantain erilaisilla juna-asemilla ja lentokentillä. Illan päättivät Radiohead ja Sigur Rós, mutta jo iltapäivällä esiintynyt Elbow oli yksi eniten odottamistani yhtyeistä.

Manchesterilaisyhtyeen aito poprock on niin tarttuvaa ja herkkää kuultavaa, ettei voi kuin ihmetellä, miten yhtye on jäänyt muutamien muiden brittibändien varjoon. Viisikolle oli annettu vain 40 minuuttia soittoaikaa, joten bändi takoi suhteellisen nopealla tahdilla uuden albuminsa hittejä pöytään. Jokainen keikan minuutti olivat hienoja. Etenkin laulaja Guy Garveyn monipuolinen ääni ja miellyttävän karhea lavaesiintyminen laittoi ajan kulkemaan siivillä. Konsertti jäi valitettavan vajaaksi lyhyen soittoajan vuoksi, mutta jäipä nälkää nähdä bändi uudelleen.

Päätöspäivänä oli odotettavissa iso myrsky, joka pyyhkäisisi hurrikaanin lailla yli festivaalialueen. Tästä syystä saksalaiset festivaalivieraat pakkailivat hätääntyneenä kamppeitansa ja jotkut jopa lähtivät kotiin rankkasateiden tieltä. Isäntämaan Tocotronicin keikalla sadetta sitten tulikin niskaan sellaisella voimalla, ettei bändistä jäänyt oikein muuta mieleen kuin keikan keskeyttäminen rankkasateen vuoksi. Pitikin ottaa jalat alle ja juosta Coca-Cola -teltan suojiin katselemaan Bat For Lashesia.

Brittiläinen Natasha Khanin johtama yhtye on julkaissut vain yhden albumin, joten sille ei ollut annettu kuin puolen tunnin soittoaika. Se sopi bändin musiikille juuri sopivasti. Keikka pysyi tiukkana alusta loppuun asti. Laulajattaren heleä ääni yhdistettynä orgaaniseen äänimaisemaan rakensi miellyttävän kudelman. Välillä naisen esiintymisessä oli jopa samanlaista karismaa kuin Björkillä. Loppuun säästetty musiikkivideohitti What's A Girl To Do toimi loistavana päätöksenä tiiviille konsertille.

Päästyäni ulos pimeästä teltasta kaikki vielä puoli tuntia sitten olleet tummat sadepilvet olivat väistyneet paahtavan auringon tieltä. Päässänikään ei juuri myrskypilviä ollut, sillä seuraavana aloitteli Sigur Rós. Yhtye esiintyi valtavien valkoisten pallojen keskellä. Bändin settilistalla oli materiaalia laidasta laitaan, joten mukana oli niin "sulkualbumin" synkänsävyisiä herkistelyraitoja kuin uusimman albumin menevämpiä kappaleita.

Yhtyeellä oli mukana vierailevina tähtinä pieni puhallinryhmä, joka toi etenkin uudempiin kappaleisiin mukavasti ryhtiä ja pontevuutta. Kaikkiaan ohjelmisto oli koostettu juuri sopivasti. Missään välissä ei päässyt vaipumaan liian uneliaaksi, ei liian synkäksi eikä turhan enkelimäiseksi. Tasapainoinen esitys kaikkiaan.

Silti se todellinen pääruoka oli vasta islantilaisryhmän jälkeen. Aina siitä lähtien, kun teinilapsena Ok Computer ajautui käsiini, olin odottanut näkeväni Radioheadin elävänä. Yhtyeen astellessa lavalle yhdentoista vuoden odotus palkittiin, sillä heti alusta alkaen brittiläisviisikon tahdit olivat puhtainta timanttia.

Planet Telexilla käynnistynyt konsertti sisälsi kappaleita yhtyeen uran varrelta, mutta selvästi eniten kappaleita tuli arvatenkin tuoreimmalta In Rainbows -albumilta. Suurimman tunnevyöryn bändi sai tiivistettyä vanhoihin kunnon Ok Computer -kappaleisiin Lucky, Exit Music sekä viimeisenä kuultuun Paranoid Androidiin, mutta eipä muidenkaan levyjen biisit paljon heikommiksi jääneet.

Koko esiintymisen ajan lavalla roikkui kattorakenteista suuri määrä valopilareita, jotka syöksivät eri tunnelmiin sopivia värejä ja taustalla olleet valkokankaat heijastivat soittajista värikylläisiä lähikuvia. Tyylikäs visuaalinen anti oli kruunu onnistuneelle puolitoistatuntiselle.

Vaikka yhtye ja etenkin Thom Yorke on esiintynyt mediassa usein tuittupäänä, ei keikalla tätä puolta nähty, vaan yhtye oli hyvin sydämellinen ja hyväntuulinen. Yorke heitti yleisölle jopa muutamat höpsöt välispiikit ja tuntui nauttivan soittamisesta täysin palkein. Tunnelma konsertissa oli kymmenistä tuhansista kuulijoista huolimatta tiivis ja lämmin. Täydellinen päätös festivaaleille.

Loppukaneettina voi todeta Hurricanen olevan varteenotettava festivaali suomalaisille, jotka haluavat lähtä merta edemmäksi kalaan. Järjestelyt pelasivat aivan tarpeeksi hyvin, vaikka välillä suihkujonoissa ynnä muissa perinteisissä pinnankiristämistilanteissa meinasi hermot mennäkin. Uskoisin, että jos ensi kesänäkin lähtee avoimin mielin tutustumaan saksalaiseen festivaalitunnelmaan, on edessä mahtava viikonloppu.