Metelin levyarvostelut #31

Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.

Kesäkuussa mukana ovat YUP, Risto, Edu Kehäkettunen & DJPP, Torpedo, The Surftones, Goodnight Monsters, XL5, Von Hertzen Brothers, Tumppi Varonen & Problems?, Tuskassa ensi viikonloppuna nähtävä Noxa, Verjnuarmu, Smokesuit, Ville Leinonen, Mr. Peter Hayden/Galacticka ja Pelle Miljoona boksillaan. Keskikesän levyarviot lomailevat kesällä hidastuvan julkaisutahdin vuoksi, mutta asian äärelle palataan jälleen loppukesästä elokuussa.

VON HERTZEN BROTHERS
Love Remains The Same
Dynasty

Von Hertzenin veljesten noustua uudella albumillaan suoraan virallisen myyntilistan kärkeen, usko suomalaisten musiikinkuluttajien makuun helähti suoriltaan positiivisen puolelle. Yhtye ei ole lähtenyt nöyristelemään ja tekemään parempien myyntilukujen toivossa kolmen minuutin tusinatavaraa, vaan lataa heti kättelyssä levyllään esiin kymmenminuuttisen järkäleen Bring Out The Sun (So Alive) ja mikä parasta, siinä ei ole yhtään sekuntia turhaan.

Valitettavasti koko levystä ei voi sanoa samaa. Bändin yhteissoitto on niin hurmoksellista, että yhtye on epäilemättä paahtanut studiossa vapautuneesti ja antanut ilmaisun rönsyillä. Paikoin punainen lanka tuntuu katoavan liian kauas, vaikka koko ajan tietty selkeys on läsnä. Osan turhista rönsyistä olisi kuitenkin vallan hyvin voinut säästää keikoille ja antaa punakynän viuhua levyversioissa.

Huono yhdeksän biisin kokonaisuus ei missään nimessä ole. Veljeskolmikon psykedeeliset luritukset ovat sävellyksiltään ansiokkaita progressiivisen rockin merkkiteoksia ja varmasti ne jäävät elämään vuosiksi eteenpäin. Ehkä nämä hipit voisivat siirtyä vinyylilevyihin, jolloin turhien rönsyjen karsinta tulisi ehkä luonnostaan rajatun mitan vuoksi.

Henri Turunen

PELLE MILJOONA
Olen kaunis - Kaikki laulut 1978-1980
Johanna Kustannus

En edes halua kuvitella mitä Suomi-punk olisi ilman Pelle Miljoonaa. Alaotsikkonsa mukaisesti tämä neljän cd:n boksi kasaa yksiin kansiin Pellen uran alkupään tuotannon, joka on oikeastaan läpeensä rautaa. Parissa vuodessa Pelle ja kumppanit ehtivät julkaista kasan singlejä, neljä studioalbumia, yhden livelevyn sekä olla mukana monilla kokoelmilla. Ja nämä kaikki siis löytyvät tästä paketista. Bonuksena on vielä Tumppi Varosen arkistoista löytynyt livenauha vuodelta 1980.

Mainion musiikillisen sisällön lisäksi boksi on muutenkin komeasti koottu. Kansivihko on informatiivinen listaten kaikkien biisien tekijät ja kuka soitti milläkin levytyksellä. Lisäksi Pellen itsensä ja hänen bändikavereidensa ohella asiaan liittyviä muistojaan pääsevät kertomaan mm. Maija Vilkkumaa, Kauko Röyhkä ja Simo Frangén.

Hienoja biisejä, hieno paketti. Turha tässä on enää yrittää keksiä uusia superlatiiveja. Jos eivät nämä tuotokset jo ennestään hyllystä löydy niin nyt on oiva tilaisuus hoitaa musiikkikokoelma kuntoon yhdellä ostoksella.

Miki Peltola

MR. PETER HAYDEN / GALACTICKA
Orbit:Orbit
Omakustanne

"Transsi on hypnoottisluonteinen tila tai uskonnollinen hurmos, jossa ihminen irtaantuu ympäröivästä todellisuudesta." Siinä lause, joka kuvaa tämän kahden orkesterin kymmentuumaisen split-levyn molempia puolia vallan mainiosti. Molemmat pumput ovat julkaisseet omissa leireissään vaikka minkälaisia äänitteitä ja nyt ilmeisesti hengenheimolaisten löytymisen johdosta nämä taiteilijat ovat päätyneet saman vahakiekon eri puolille.

Instrumentaali avaruusrokki on pelin henki Galactickan puolella. Toistoon luottava riffi vie viattoman vinyylinkuuntelijan matkalle mustan aukon syövereihin, urkujen saattaessa viimeisetkin arkiset ajatukset kupolista ulos ja shamanistisen rytmisektion antaessa alitajunnalle vallan. Herra Haydenin kappale toi aluksi häiritsevän paljon Pelican-assosiaatioita, mutta kuuntelukertojen lisääntyessä paljasti todelliset kasvonsa. MRPH:n puoli sisältää tunnelmoivaa, välillä melko raskaalla kädellä piiskattua post-rockia ja myös ilman vokaaleita. Jos Galactickan avaruusalus kulkee vihreällä yrtillä Hawkwindin soidessa, tuo Mr. Peter Hayden synkempää sanomaa kuun pimeältä puolelta sienillä kulkevalla koslallaan, jonka puikossa päsmäröi Rölli.

Vaikka kaksi biisiä kellottavat yhteensä lähes puoli tuntia, eikä vokaaleita kuulla pätkääkään, alkaa näillä orkestereilla pysymään kupletin juoni vaarallisen hyvin hallussa. Psykedeelisemmän raskaan musiikin ystävät kautta rantain: silmät kiinni ja korvat auki!

Jukka Hätinen

YUP
Vapauden kaupungit
Sakara Records

Vapauden kaupungit on levy, josta todella haluaisin pitää. Ensiksi, YUP on yhtye, joka on aina saanut punttini hyvin vipattamaan, vaikkakin parilla edellisellä levyllään aiempaa heikommalla intensiteetillä. Toisekseen bändi on nyt uusimmallaan todella yrittänyt hakea jotain erilaista ja samalla saavuttanut takaisin omaa vanhempaa veijarimaisuuttaan.

Vapauden kaupunkien vika ei omissa kirjoissani olekaan siinä, että tarjolla on nyt uusiutumista ja samalla silmäkulman pilkettä on löydetty uudelleen vaan siinä, etteivät kappaleet toimi tarpeeksi jäädäkseen mieleen. "Ihan ok" on fiilis jokaisella kuuntelukerralla, mutta levy pääsee sujahtamaan ohi jättämättä pysyviä muistijälkiä. Vaikka levyllä tapahtuu paljon, se ei silti onnistu tekemään kiekosta mielenkiintoista. Tämä on YUP:n kohdalla erityisen suuri synti, koska mielenkiintoinen on adjektiivi, joka bändiin on aina istunut erityisen hyvin.

Kuitenkin helmiä levyltä on poimittavissa kuuntelemalla yksittäisiä biisejä kokonaisuus unohtaen. Näitä ovat Sähköpaimen, Auringon pieksämät, Mainosmiesten haamut ja Suomalainen dervissi. Levy on kuitenkin kolmellatoista vedollaan liian pitkä, jotta nämäkään onnistuisivat kääntämään kokonaisuutta keskitason yläpuolelle.

Hanna Valjakka

VILLE LEINOSEN UNILEHTO
Ville Leinosen Unilehto
Poko

Ville Leinosen tuoreimman levytyksen saatekirjeessä isketään mielestäni kirves keskelle maalitaulua kun todetaan Villen olevan suomalaisen populaarikulttuurin löytöretkeilijä. Missään nimessä tämä ei toki ole ainoa totuus, onhan Leinonen tehnyt useamman levyn loistavaa musiikkia ihan omilla eväilläänkin. Mutta kuten viimevuotinen iskelmälevy Hei!, myös Leinosen kauan hissuksiin olleen kakkosbändin Unilehdon tekemä albumi on nimenomaan tribuutti Villen omille vaikuttajille. Tällä kertaa aikakynä ohjataan noin sata vuotta taaksepäin, suomalaisiin ja slaavilaisiin kansanlauluihin. Hienoa biisimateriaalia vahvalta tulkitsijalta siis luvassa. Kynnyskysymykseksi jääkin, tuoko Leinonen bändeineen riittävästi omaa näkemystään kappaleisiin, jottei homma vain ratsasta jo ennestään vahvan kappalemateriaalin varassa?

Unilehto on loistava bändi! Tuomas Luukkosen kitaraa ja huilua on tullut ylistettyä useasti jo Valumon parissa, mutta Tuomo Hokan harmonikan, Laura Jaatisen viulun ja Ilkka Heinosen kontrabasson täydentämän yhtyeen kanssa instrumenttien herkkyys pääsee entistäkin paremmin esiin. Useampaan otteeseen näitä biisejä on tullut seurattua Leinosen keikoilla ja sovitukset ovat kieltämättä komeita. Silti kaipaisin enemmän Lapinäidin kehtolaulun sota-taustojen ja Aamulla varhain -kappaleen hevisahauksen kaltaisia yllätyksellisempiä näkemyksiä Valkoakaasioiden slaavilaisen mahtiponnen tai akustisen itkuvirren Niin minä neitonen sinulle laulan riisutun otteen rinnalle. Hyvää hyvää iltaa -kappaleen majkarmamainen vihaisen jyräävä punk-saha on myös oikein tervetullut lähestymistapa. Kokonaisuutena levy jää kuitenkin vain hyvän tasalle, esimerkiksi Suudelmittarella kuultuun tunteen hurmokseen Unilehto ei syystä tai toisesta tällä albumilla yllä.

Ilkka Valpasvuo

RISTO
Live!
Fonal Records

Täytyy myöntää, että pari vuotta sitten en ymmärtänyt alkuunkaan mieletöntä hypetystä, joka alkoi Riston ympärillä. Levytetyssä muodossa yhtye kuulosti suoraan sanottuna kuralta. Ensimmäisen keikkakokemuksen jälkeen tilanne kääntyi päälaelleen. Tamperelaisbändin räväkkä soitanta yhdistettynä ujon miehen vapautuneeseen esiintymiseen on pettämätön konsepti. Heräämisen jälkeen myös cd-levylle digitoidut materiaalit alkoivat miellyttää.

Risto on eittämättä livebändi, joten ei ollut yllätys, että yhtye on julkaissut nyt mainion konserttitaltioinneista koostetun albumin. Yleensä livelevyt ovat kestämätöntä kuunneltavaa visuaalisen annin puuttuessa. Se usein tarjoaa hyväksyntää laahaaville tempoille ja nuotin vierestä honotetuille lauluille. Riston albumilla ylimääräinen lisäkohka ja hälinä tuo kappaleisiin uusia ulottuvuuksia ja keikan huumaava hiki on haistettavissa soinnissa.

Parhaiksi livealbumin räiskeestä nousevat menoraidat Diskopallo ja Nina, Olen palasina, mutta myös rauhallisemmat raidat ovat onnistuneita. Vaikka tämäkin livelevy on kuin alkoholiton olut, sen maku tarjoaa pienen hurmoksen. Ne lopullisen niitin lyövät hiivahuurut voi kuitenkin kokea vain keikalla, joten mars lippukauppaan.

Henri Turunen

GOODNIGHT MONSTERS
Summer Challenge
Bone Voyage

Goodnight Monsters livahti Suomen pop-markkinoille osittain varkain vuonna 2005, kun kotiolohuoneessa demohengessä nauhoitetulle debyyttipitkäsoitolle The Brain That Wouldn't Die löytyikin halukas julkaisija. Nyt kuultava uutukainen on äänitetty studiomaisemmissa olosuhteissa, ja äänimaailma onkin suurempi, pysyen kuitenkin lämpimän ihmisläheisenä.

Summer Challenge nojaa tukevasti The Beach Boysin ja sen jälkeläisten luomaan harmoniarikkaan poppailun traditioon. Tätä mielleyhtymää tukee niin sävellyksellisesti kuin tekstinkin osalta pastissimainen First One On The Beach. Nykyartisteista esimerkiksi Belle And Sebastian soveltunee vertailukohteeksi. Kesäinen tuulahdus puhaltaa koko levyn halki ja konstailematon melodinen ilottelu kuljettaa eteenpäin raikkaasti. Hivenen pumpulista kokonaisuutta terävöittävät taiten ja osuvasti viljellyt puhallinsovitukset esimerkiksi kappaleessa Better Times Comin' Up ja mielenkiinto säilyy mukavasti levyn loppuun asti.

Hyväntahtoinen rullaavuus ja leikittelevät sovitusratkaisut ovat ehdottomasti Goodnight Monstersin parasta antia, eikä Matti Jasun ja Valtteri Virtasen luotsaama kokoonpano muuhun pyrikään. Särmät jäävät vähälle ja albumi saattaa jättää aavistuksen pikkunättiyden tuntua. Kappalemateriaali on kuitenkin erinomaista ja Summer Challenge jättää leveän hymyn kasvoille.

Ilmari Ivaska

TUMPPI VARONEN & PROBLEMS?
Haluisitko tietää
Boogiemill Records

Mukava huomata, että osa vanhoista punkkareista on edelleen oivassa vedossa. Juuri neljän cd:n boksin alkupään tuotannostaan julkaissut Pelle Miljoona on löytänyt uuden kevään Unabomber-orkesterinsa myötä ja herran vanha bändikaveri Tumppi Varonenkin on saanut aivan uutta polttoainetta yli kolmekymppisen Problems?-yhtyeensä tankkiin.

Vajaat pari vuotta sitten julkaistu albumi Ajan hermo lupaili jo hyvää ja nyt ilmestynyt Haluisitko tietää pistää vielä vähän paremmaksi. Ei levy nyt kenties ihan mikään Katupoikia ole, mutta mainiota punkahtavaa rokkia silti. Hyvät melodiat ja sanoitusten kenties hieman naiivikin vilpittömyys toimivat ainakin allekirjoittaneelle hyvin. Turkkaa todellakin tarvitaan ja noinhan ne levy-yhtiöt operoivat.

Albumin bonuksena on bändin takavuosien hitti Ei tää lama päähän käy tuoreena liveversiona. Se viimeistään osoittaa, että tässä ei ole kyse mistään nostalgiasta tai pappaosaston soittelusta. Biisi vedetään läpi sellaisella draivilla, että housut pyörii jalassa. Suosittelen tsekkaamaan Problems?:in myös elävänä.

Miki Peltola

EDU KEHÄKETTUNEN & DJPP
Hyvän olon konsultit
Monsp

Edu, PP ja kumppanit tietävät tarkalleen mitä ovat tekemässä. Vaikka meininki perustuu sekoiluun, päihteisiin ja sattumanvaraiselta kuulostavaan syljeskelyyn, on homma koko ajan hanskassa. Se tekee Hyvän olon konsultit -levystä samalla sekä keskivertoa paremman että massaan niin hyvässä kuin pahassa uppoavan.

Tuotanto, sävellys ja sovitukset ovat läpi albumin ehdotonta kotimaista huippua. PP kaarteineen osoittaa päihittävänsä ainakin hiphop-sektorin täkäläiset kilpailijansa mennen tullen niin orgaanisen jazzahtavilla tyyleillä, kuin myös klubiosaston bängereissä. Soundimaailma vaihtelee levyn biisien välillä roimasti, ja esim. sen parhaimmistoon kokonaisuuksinakin kuuluvat raidat Kolmipiippuinen juttu ja Superjannen vierailullaan värittämä Supershedut tuntuvat äkkiä ajatellen edustavan täysin eri genrejä. Kantavat rakenteet koko paletissa ovat kuitenkin yhteneväiset ja erittäin tukevat.

Edun läpät lentävät parhaimmillaan jopa legendaarisen Erikois-EP:n tasolla, mutta vastapainoksi jäävät paikoin itsestään selvän mauttomuuden lisäksi myös värittömiksi ja hajuttomiksi. Kyyninen maailmankuva, jota mestari itse myös erikseen alleviivaa, käy kokopitkällä matkalla myös puuduttavaksi. Kaikesta huolimatta Edu tekee tässä yhden parhaista useamman biisin kertasuorituksistaan ikinä, ja on omassa yksinäisyydessään, mitä viimeisten viiden vuoden aikana tällä sektorilla esitettyihin törkeyksiin tulee.

Niko Toiskallio

THE SURFTONES
Expédition Antarctique
Comrade Publishing

Tähän asti suomalaisen musiikkikentän kovimmat instrumentaalibändit ovat lähtöisin idästä, lännestä ja etelästä. Ensimmäiseen ilmansuuntaan käyköön esimerkiksi Aavikko, toiseen puolestaan Magyar Posse ja viimeiseen Hidria Spacefolk. Nyt tälle sektorille on noussut varteenotettava haastaja keskeltä Suomea, Jyväskylästä. The Surftonesilla on soinnissaan vaikutetta kaikilta näiltä edellä mainituista bändeistä, mutta bändin sointi on kuitenkin omalaatuinen.

Viisihenkisen yhtyeen soitto heläjää niin positiivisia sävyjä, että kaltaiselleni pohjoisen jurottajalle paikoin meno äityy turhan sokeriseksi. Levyn alkupuolella sävellyskynä on terävimmillään ja kappaleista löytyy mielenkiintoisia koukkuja, mutta loppua kohden teemat alkavat junnata samoja latuja. Kokonaisuus silti pysyy kasassa ja loppuyhtälö on mukiinmenevän miellyttävä.

The Surftones näyttää näppinsä albumilla. Niissä on mielenkiintoisia juonteita, mutta ne eivät ole vielä tarpeeksi vahvat. Enemmän särmää ja räkää, niin hyvä tulee.

Henri Turunen

XL5
X
Femma Music

Ysäribuumi on jo hetken aikaa, ajattelutavasta riippuen, siunannut tai piinannut Suomen musiikkikarttaa. Waldo's People, Movetron, Neon2 sekä Hausmylly ovat keikkailleet jo hetken ja uutiset Hyvinkään viileimmän poikabändin comeback-levystä olivat viimeinen niitti ysäribuumin epäilijöiden arkkuun.

Trioksi kutistunut, aikuisempi XL5 tarjoilee Nova-popiksi naamioidun nostalgiapläjäyksen. Eipä XL5-diskografiasta mieleen ole jäänyt kuin ne 90-luvun suurimmat hitit, joilta ei voinut välttyä edes ämpäri päässä kulkeneet, mutta kyllähän nämä miehet ovat selkeästi kypsyneet. Nyt tulee tuutillinen aikuisempaa poppia niille, jotka neitsyyksiään menettivät Kauniin pedon tahtiin ja nyt perustavat perhettä ja alkavat asettumaan aloilleen.

Saunan jälkeen lapset sänkyyn, siideripullo auki, X soimaan, vanhat valokuva-albumit auki ja ajatus harhailemaan Jussintorin nurkille. Kahdeksannen biisin ensimmäinen säkeistö summaa koko levyn ja ennen kaikkea koko vuoden 2008 ysäripopin uuden tulemisen paremmin kuin mikään. Ei lisättävää.

"Sä tulit mulle mieleen/
hetken hymyilin/
kun radiosta kuulin/
sen Haddawayn biisin."

Jukka Hätinen

SMOKESUIT
Through The Void
Marvellous Mermaid

Grungen ja vaihtoehtorockin sukuisen kitararäimeen parista ponnistava, Seinäjoki-lähtöinen Smokesuit on saanut komean kaksilukuisen debyyttialbuminsa ihmisten ilmoille. Iisisti maalailevan Open Up The Radio -intron jälkeen kipakka Ape lähtee viemään viisikkoa selkeästi säröisemmän ja raskaampisoutuisen alternativen pariin. Silti yhtye ei kaikesta uhan tunteesta ja säröjyystöstä huolimatta menetä irtonaisuuttaan tai melodista biisevyyttään. Sansan laulun tukema These City Lights loiventaa jälleen hommaa akustisempaan suuntaan, pohdiskellen mukavan valoisalla kaavalla. Smokesuit todistaa viimeistään tällä pitkäsoitollaan osaavansa erinomaisesti yhdistää melodisen keveitä, hetkittäin jopa leijailevia puolia grungemaailman tummasyiseen räimesoutuun. Tasapaino on erittäin toimiva.

Kahdentoista kappaleen levy on jaettu kahteen puoleen. Mutta mutta... onko jaossa jotain huomattavia musiikillisia erottavia tekijöitä, vai onko Through The Voidista tehty tuplan näköinen ihan vaan huvikseen? Kyllähän seiskabiisi A Journey Within jälleen istahtaa alas ja rauhoittuu hieman iisimpään tutkiskeluun. Silti pidemmälle mentäessä samanoloinen ilmava grungensukuisuus jatkuu, riippumatta siitä mennäänkö haaveellisen rauhallisella kaarella vai kipakammalla isku-poljennolla. Tiukan rokkaava Soft Head ja jopa psykedeelisen unelias Stuck In Limbo ovat vain saman kakun eri puolia. Varsinaisia huteja levylle ei ole mahdutettu, muttei joukosta myöskään nouse aivan sellaisia yksittäisiä luentoja, joilla esimerkiksi radiosoitto olisi selviö. Kyllä Through The Void on silti tällaisenakin tasapainoinen ja pidempää kuuntelua kestävä, erittäin komea debyytti.

Ilkka Valpasvuo

TORPEDO
Rajamailla
Texicalli Records

Helsinkiläinen Torpedo on saanut kauppoihin kolmannen pitkäsoittonsa. Rajamailla matkailee hieman aiempaa raskaammissa tunnelmissa, mikä ei ainakaan allekirjoittanutta haittaa laisinkaan - päinvastoin.

Kitaristi-laulaja Aki Tryggin johtama Torpedo on selkeästi "oikeiden muusikoiden" bändi. Vaikka meno on välillä räyhäkästäkin niin silti mopo ei keuli vaan pysyy tiukasti kuljettajansa otteessa. Kaksipiippuinen juttu onko tämä hyvä vai huono asia. Jotenkin tästä tulee kuitenkin liian turvallinen fiilis, mutta vika saattaa olla vain minun päässäni. Hyviä biisejä kuitenkin löytyy, kuten mainiot Sata vuotta sitten ja Pyhä maa paha maa, ja koskettimilla sekä hienoilla stemmalauluilla höystetty trio-pohjainen musisointi luonnollisestikin toimii.

Jos tilkka huumoria sallitaan niin tekemiensä biisien puolesta Trygg voisi olla kadonnut veli Von Hertzen -katraasta. Ja taas jos kuuntelee tarkoin miehen laulutyyliä ja melodioita niin välillä ei olla kovin kaukana Pauli Hanhiniemestä. En sano tätä siis millään muotoa haukkumatarkoituksessa. Rajamailla on nimensä veroinen levy. Ja jos minulla olisi bändin tekemisiin sanavaltaa, ehdottaisin, että seuraava levy olisi vielä asteen pari rouheampi.

Miki Peltola

VERJNUARMU
Ruatokansan uamunkoetto
Dynamic Arts Records

Verjnuarmun debytoidessa en oikein tiennyt, kuinka bändiin tulisi suhtautua. Toisaalta ideatasolla oli täysin toimivaa, että laulu hoidetaan murteellisesti ja että savolaisuuden korostaminen tuo ilmaisuun myös tiettyä maalaishenkeä. Mutta sitä en käsittänyt, miksi murteesta pitää tehdä itsetarkoitus sen kustannuksella, että musiikilliset ansiot hukutetaan voimallisen lauluilmaisun alle. Myöskään tarkallakaan kuuntelulla näitä ansioita ei ole löydettävissä niin paljon, ettei ideaa olisi voinut viedä vähän pidemmälle ennen studioon astumista.

Toisella kiekolla luulisi tämän itsetarkoituksellisen murteellisuuden vähentyneen ja sävellysten työstön terävöityneen, mutta näin ei valitettavasti ole käynyt. Kuten debyytilläänkin, Verjnuarmu on saanut kiekolleen pari hyvin iskevää rallia, mutta muiden kohdalla puhutaan yhdentekevistä raidoista, osittain jopa sietämättömistä. Sietämättömät hetket piilevät kuitenkin lähinnä vain joissakin laulumelodioissa, joten suuresti eivät levyn pisteet tästä kärsi. Yhdentekevät osuudet sen sijaan alentavat ansioita reippaasti ja kun tähän lisätään murteellisuuden liika alleviivaaminen sävellystyön kustannuksella, kaatuu levy keskitason kastiin. Pinnalle päin levyä puolestaan kiskovat kappaleista Mustan virran silta ja Luita ja hampaeta. Savolaeset voes tok täättää muan, vuan eepä vielä näellä rahkeella.

Hanna Valjakka

NOXA
Grind Viruses
Stay Heavy Records

Ateisti, kristitty, muslimi ja buddhalainen perustivat grindcore-bändin. Tämä ei ole huonon vitsin alku, vaan Tuskaan saapuvan indonesialaisen orkesterin biografia. Stay Heavy Recordsin tuoreen kiinnityksen pitkäsoitto pitää sisällään 31 biisiä ja neljä videota, joten isommankin grindinnälän omaavilla saattaa nousta pala kurkkuun.

Saatekirjeessä namedropatut Napalm Death ja Nasum ovat melko turvalliset, mutta isot saappaat. Noxalle nämä valitettavasti ovat muutamaa numeroa liian isot. Ei herrojen grindissä varsinaisesti mitään vikaa ole, edellä mainituilta legendoilta ammentavat riffit jauhavat luun jauhoksi ja rumpali naulaa runkonauloilla kaikkea lähimaastossa olevaa vaarallisella vauhdilla. Ongelmia alkaa tulla siinä vaiheessa, kun kymmenisen biisiä on paahdettu ilman sen suurempia nyansseja ja vielä olisi parikymmentä rallia jäljellä. Suora ja nopea paahto sekä vokalistin hardcore-tyylinen, melko monotoninen huuto alkavat puuduttaa puolivälissä. Kakkosvokalisti, jolle ei erikseen vokaalikrediittejä ole merkitty, on valonpilke raivoisan etenemisen lomassa. Hänen kömpelösti lausuttu barneygreenwaymainen karjuntansa toimii allekirjoittaneelle kuin napalmi viidakkoon.

Ylimääräisiä biisejä syrjään ja hieman enemmän vaihtelevuutta, ainakin muutamaan kappaleeseen, niin aletaan olla lähellä grindcoren ylintä kastia. Aion kyllä tarkastaa tämän kaukaisen vieraan livekunnon Tuskassa.

Jukka Hätinen