Provinssirock ei kärsinyt kolmenkympin kriisistä

Provinssirockin 30-vuotisjuhlia vietettiin vaihtelevassa ja viileähkössä säässä. Vaikka välillä teltassa värjötellessä oli ikävä toppatakkia ja muita talvitamineita, festivaalitunnelma oli katossa koko viikonlopun ajan. Juhlavuoden artistikattaukseen oli satsattu ennätysbudjetti ja nimekkään esiintyjäkaartin ansiosta tapahtuma oli loppuunmyyty jo etukäteen. Meteli.net oli paikanpäällä yhden toimittajan voimin jokaisena festivaalipäivänä.

Perjantaina festivaalialueella oli aistittavissa positiivista jännitettä. Viikonloppu oli alussa, vaikka toki ensimmäiset juhlijat olivat saapuneet Seinäjoelle jo pari iltaa aiemmin. Suuntasin ensimmäisenä tarkistamaan, oliko Jenni Vartiainen todella niin hurmaava esiintyjä kuin puhutaan. Varsin nopeiden johtopäätösten jälkeen vastaus kysymykseen kääntyi myöntyväksi. Nuori laulajatar vaikutti nöyrältä ja aidolta esiintyjältä. Esiintyminen oli kaikin puolin miellyttävää seurattavaa, mutta valitettavasti muutamaa täysosumahittiä lukuunottamatta kappalemateriaali on köykäistä keskivertohuttua, joten jo ennen konsertin päätöstä lähdin kohti päälavaa.

Ykkösestradin avausbändiksi oli valittu pari vuotta takaperin Provinssirock-keikkansa viime tinkaan perunut Coheed & Cambria. Yhtye antoi itsestään vakuuttavan livebändin kuvan. Allekirjoittaneelle bändin biiseistä on jäänyt aina puuttumaan se viimeinen niitti, jolla se nousisi kärkikastiin, mutta elävänä palaset tuntuivat loksahtelevan paremmin kohdilleen. Huomio yhtyeen lavakäyttäytymisessä kiinnittyi etenkin karismaattiseen laulaja Claudio Sancheziin, joka on selvästi ominut itselleen yhtyeen nokkamiehen roolin. Bändi esitti varmalla otteella tunnetuimpia kappaleitaan ja väläyttelipä se yhdessä välissä suomalaisen metallikansan iloksi Iron Maiden -tuntemustaankin.

Monelle vaihtoehtomusiikin ystävälle perjantai-illan suurin odotuksen aihe oli Dinosaur Jr.. Jo 25 vuotta sitten perustettu bändi soitti tuttuun tapaansa äänekkään setin, joka tuntui tyydyttävän etenkin eturivissä riehuneita faneja, vaikka sade piiskasi yleisöä paikoin rajusti. Yhtye oli liikkeellä alkuperäiskokoonpanollaan. Huhut bändin kitaristilaulaja J Mascisin ja rytmikaksikko Lou Barlowin ja Murphin huonoista väleistä vaikutti maallikon silmin todenmukaisilta. Lavalla ei juuri sielujen yhteisharmonia säkenöinyt eikä yhtye juuri ottanut kontaktia yleisöönkään. Jäljelle jäi siis hyvä tekninen suoritus, joka ei kuitenkaan päässyt uppoutumaan kovinkaan syvälle mieleen.

Kymmenen jälkeen päälavan edustalle saapuessa ei ollut epäilystäkään, mikä bändi olisi seuraavana nousemassa lavalle. Perjantai-illan pääesiintyjä Linkin Park kiinnosti selkeästi etenkin nuorempia festarikävijöitä, jotka olivat jo hyvissä ajoin pakkautuneet lavan edustalle. Yhtye ei koskaan ole pystynyt vakuuttamaan musiikillaan allekirjoittanutta, mutta hiljaiseksi bändin suosio Törnävässä veti.

Yhtye on takonut vuosien saattossa sellaisen määrän hittejä, että tuskin festivaalialueella oli yhtään ihmistä, joka ei olisi kuullut joskus yhtyeen tuotantoa. Bändi esittikin pääosin suurelle yleisölle tuttuja kappaleita. Vaikka Linkin Park on esiintynyt ympäri maailman isoimpia lavoja, yhtyeen otteet lavalla näyttivät siltä, että bändi pisti parastaan myös niinkin pienen markkina-alueen kuin Suomen yleisölle. Kaikin puolin yhtyeen keikasta jäi aito maku ja varmasti se tarjosi faneilleen loistavan illan.

Henkilökohtaisesti illan kovimmaksi keikaksi nousi Seinäjoen lähipaikkakunnalta Kaskisilta kotoisin oleva Sara. Yhtyeen esiintymisiä on usein luonnehdittu flegmaattisiksi, mutta tällä kertaa meininki oli mitä mahtavin. Bändi on iskenyt uudella albumillaan kultasuoneen, sillä soinnissa yhdistyy sopivasti kevyet ja raskaat sävyt, joten biisit ovat hienosti tasapainossa. Uuden pitkäsoiton tuotantoon yhtye Provinssirock-keikallaan keskittyikin, joten myös bändin konsertointi oli kaikin puolin balanssissa. Rumba-teltan yleisökin tuntui ottavan Saran niin hyvin vastaan, että näyttäisi viimein siltä, että bändi on nousemassa isojen bändien sarjaan.

Illan viimeiseksi tarkastuskohteeksi valikoitui Stam1na, joka oli vetänyt X-stagelle todella paljon kuulijoita. Yhtye on ollut aina tiukkaakin tiukempi keikkabändi eikä tuo kuva häiventynyt tälläkään kertaa. Bändi esitti tuttujen hittien lisäksi uusimman levyn materiaalia, mutta niitä kuunnellessa tuntui, että terävimmillään yhtye on vanhempien biisiensä kanssa. Lemiläisorkesterin tymäkät tahdit tarjosivat hienon päätöksen illalle.

Viva la France

Lauantai-iltapäivänä aurinkokin pilkisteli hieman enemmän Törnävän yllä. Vaikka festivaaliyleisössä oli jo huomattavassi juhlimisen aiheuttamaa väsymystä, ihmiset olivat selvästi valmiita bilettämään lisää.

Lauantai-iltapäivän suihkureissujen jälkeen kävin tutustumassa kotimaisen popparin Astrid Swanin tuotantoon. Yhtye soitti leppoisaa poppia, joka ei liiemmin ärsyttänyt, mutta ei myöskään juuri tunteita nostanut. Kappalemateriaali lipui koukuttomana korvien lävitse jättämättä muistijälkiä, mutta miellyttävät sävelet tarjosivat kevyen startin hienolle musiikki-illalle.

Päälavalla mekkaloi tuttu Provinssirock-vieras Apulanta. Yhtye upposi mielettömällä hittimäärällään niin nuoreen kuin vanhaankin kuulijaan. Bändi esitti varmalla otteella kappaleitaan ja sivusilmälläkin seuraten täytyi myöntää, että Toni Wirtasella onnistuu tarttuvien biisien tekeminen. Keikan erikoisuudeksi nousi yhtyeen esittämä Popeda-cover Pitkä kuuma kesä. Apulanta ei biisiin ollut juuri uutta lentoa keksinyt, joten kyllä se alkuperäisversio on edelleen se klassikko, joka pään sisällä silloin tällöin soi.

Myös Saarilavalla nähtiin yksi Provinssirockin legendaarisista kävijöistä. Ismo Alanko esitti soittokumppaninsa Teho Majamäen kanssa uutta ja vanhaa materiaalia. Kaksikon yhteissoitto oli jälleen tiukasti kuosissa ja maestron lavakarisma oli vangitsevaa. Parivaljakon luomat uudet kappaleet eivät nousseet keikalla parhaalla mahdollisella tavalla esiin, mutta vanhemmat kappaleet, kuten Sielun veljien Rakkaudesta, olivat sitäkin tiukempia.

Lauantai-ilta oli kuitenkin Ranskan juhlaa, kuten tämänkin jutun väliotsikosta voi päätellä. Ensimmäisenä patonkimaan vieraista esiintyi konekaksikko Justice, joka oli linnoittautunut X-stagelle. Marshall-vahvistinvuoren ja paksun savuverhon taakse piiloutunut dj-pari heitti ilmoille härskejä soundeja, jotka laittoivat tanssijalat vipattamaan villisti. Suurimman liikkeen yleisössä aiheutti Simian-remix We Are Your Friends, jonka teemoja yhtye väläytteli useampaan otteeseen. Myös loppuun säästetty Metallica-versiointi herätti kuulijajoukossa riemua.

Toisen ranskalaisvieraan esiintymisessä oli myös suomalaisväriä mukana, kun ranskansuomalaisen Olivia B. Merilahden tähdittämä The Dø nousi Rumba-teltan tiiviille lavalle. Yhtyeen hempeä popmusiikki toimii albumilla todella hienosti, mutta ennakkoon oli pieni pelko live-esiintymisen puolesta. Onnistuisiko bändi ammentamaan samanlaista herkkyyttä keikalle? Vastaus oli ei, sillä bändi oli elävänä vielä parempi kuin albumillaan. Björkmäisen värikkäästi pukeutunut Merilahti oli esiintyjänä hurmaava ja hänen äänensä pysyi koko ajan mahtavasti kontrollissa. Laulun jokainen nyanssi kantautui kuulijoiden korviin. Yhtye esitti debyyttialbuminsa kaikki tärkeimmät hitit, mutta varmasti moni muukin jäi odottamaan suomeksi laulettavaa Unissasi laulelet -kappaletta, jota yhtye ei voinut esittää, kun uusi rumpali ei ollut ehtinyt opettelemaan sitä. No, ehkäpä elokuun Helsingin juhlaviikkojen konsertissa tämäkin mestariteos kuullaan.

Provinssilauantain hämärtyvässä illassa päälavalla aloitteli Serj Tankian, joka varmasti oli odotettu vieras. Vaikka suuri yleisö varmasti olisi mielummin allekirjoittaneen tavoin ottaneet laulajan emäbändin System of a Downin festareille, mies tarjosi varmasti korviketta yhtyeelle. Vaikka Tankianin biisimateriaali ei SOAD-kappaleiden tasolle ylläkään, yhdysvaltalaislaulaja esitti biisejään sellaisella otteella, ettei yleisö jäänyt kylmäksi.

Illan päätti omalta osaltani groovaava Pepe Deluxé. Yhtye esiintyi räiskyvien videoscreenien takoessa silmille psykedeelisiä kuvia. Bändin retrosoundi upposi Rumba-teltan tanssivaan yleisöön kuin veitsi sulaan voihin. Etenkin kosketinvelho Tommi Lindellin taiturointi veti huulet sellaiseen hymyyn, että vielä seuraavana aamunakin yhtyeen tiukat biitit kaikuivat korvissa.

Päätöspäivä ansiokas päätös

Sunnuntaina perinteiseen tapaan ilmassa oli aistittavissa väsymystä ja pientä haikeutta siitä, että juhlat olisivat kohta ohi. Päätöspäivän ohjelmassa oli annettu paljon tilaa kotimaisille pitkään uurastaneille artisteille. Alkupäivässä oli tarjolla Veltto Virtasta, Paula Koivuniemeä ja Popedaa. Itse kuitenkin riensin ensimmäiseksi katsomaan Lännen-Jukkaa, joka toimikin sunnuntain rauhallisessa tunnelmassa hienosti. Kolmihenkisen bändin sointi oli joka osa-alueellaan kohdillaan ja itse maestron laulusoundi niin tarttuvaa, että yhtyettä kuunnellessa oli pakko heittää välillä jalalla koreasti.

Tein ensimmäisen visiittini pienelle Zanzibar-lavalle vasta päätöspäivänä, kun Cleaning Women -jäsenistöä pursuava Kometa viimein nousi festivaalin pienimmälle lavalle. Kirjoitin viimein siitä syystä, että bändi joutui aloittamaan keikkansa huomattavasti myöhässä, kun viereisellä Saarilavalla toimitettiin sunnuntaipäivän ratoksi hääseremonia, jossa ilmeisen rakastunut pariskunta vihittiin. Kometan polkaistessa soiton käyntiin ei häähumusta ollut enää mitään jäljellä, kun yhtye takoi tiukkoja aavikkoriffejään. Bändin soitto oli ihailtavan tiukkaa seurattavaa, minkä vuoksi helposti antoi anteeksi hieman epätasaisen kappalemateriaalin. Yhtye ei tarjonnut mitään erikoisuuksia, mutta syöpyi mieleen tiukalla asenteellaan.

Saarilavalla oli seuraavana vuorossa yksi suomalaisen musiikkikentän pitkään puurtaneista artisteista. Tuomari Nurmio oli saapunut ilahduttamaan festarikansaa yhdessä Hunajaluut-yhtyeen kanssa. Bändi on varmasti tutumpi nimellä Honey B. & T-Bones. Tuomarin tutut hitit olivat kääntyneet todelliseen blueskaavojen blueskaavaan. Nämä versiot toimivat mahtavasti. Bändi svengasi hienosti yhdessä vanhan mestarin kanssa, joten sunnuntai-iltapäivä lipui nopeasti eteenpäin yhtyettä kuunnellessa.

Sunnuntain toinen pääbändi oli kanadalainen Billy Talent, joka on noussut viimeisten vuosien saatossa todelliseen suosioon. Vaikka yhtyeen kappalemateriaali ei varmaan koskaan nouse klassikkotasolle, livenä biisit olivat tiukankuuloisia. Myös bändin esiintyminen oli niin varmaa, että kauempaakin katsottuna sen parissa viihtyi vallan hyvin. Oli kuitenkin selvää, että suurella osalla yleisöstä ajatukset olivat jo päälavan viimeisessä bändissä.

Foo Fighters oli varmasti yksi suurimmista syistä siihen, että tämän kesän Provinssirock oli loppuunmyyty. Päälavan eteen oli pakkautunut mieletön joukko yleisöä, vaikka moni festarikävijä oli tässä vaiheessa jo todella väsynyt. Tunnelma nousi kuitenkin heti kattoon eli tässä tapauksessa taivaalle, kun Dave Grohl käveli yhtyeensä kanssa stagelle. Entisen Nirvana-rumpalin bändi oli niin odotettu vieras Suomeen, että tunnelataus oli valtava uuden The Pretender -hitin käynnistäessä keikan.

Bändi esitti miltei kaksi tuntia kestäneen settinsä aikana oikeastaan kaikki tärkeimmät kappaleensa, mutta mahtui parituntiseen muutama hivenen turha täytebiisikin. Kappaleista suurimman riemun itselleni aiheuttivat viimeiseksi säästetyt All My Life ja The Best Of You, mutta setin varrelle mahtui paljon hienoja rock-kappaleita. Yhtyeen esiintymisessä oli sopivasti herkkyyttä, räväkkyyttä ja myös huumoria, josta anekdoottina voi kertoa perkussionistin esittämän triangelisoolon. Enpä ollut sellaistakaan aiemmin kuullut.

Yhtyeen show ansaitsi kaiken sen huomion, mitä kymmentuhatpäinen festivaaliyleisö sille antoi. Vaikka bändillä oli mukana ehkä turhankin paljon taustasoittajia, kuten viulistia ja kolmatta kitaraa, ei se sortunut tylsään stadionbändin patsasteluun, vaan piti koko ajan kontaktin yleisöön. Grohl lupaili keikan aikana, että yhtye palaa Suomeen piakkoin. Toivottavasti tämä ei ollut vain heitto, joka kuuluu hänen rutiinilauseisiinsa. Foo Fighters tarjosi sellaisen päätöksen hienolle festivaalille, että varmasti moni ostaisi jo nyt liput ensi kesän Provinssirockiin, mikäli se olisi mahdollista.