Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Toukokuussa mukana ovat Judge Bone & Doc Hill, Jesse, Reino & The Rhinos, Messengers, Total Devastation, Mariko, The Winyls, Bad Machine, Jeavestone, Matti P, Urn, Soul Tattoo, Asa ja Gramary.
JUDGE BONE & DOC HILL
Big Bear's Gate
Bone Voyage
En ole aiemmin kuullut Tuomari Nurmion englanniksi esittämää
materiaalia, joten uudella albumillaan Judge Bone -nimellä
musisoivan konkarin uusin tekele herätti kiinnostuksen jo paljon ennen
sen julkaisua. Toisaalta suomen kielen taiturin loikka takaisin
englannin pariin nostatti mieleen myös epäilyksen puuskia, aivan
turhaan. Miehen edelliset tuotannot ovat kulkeneet eteenpäin isojen
bändien säestyksellä, mutta tällä kertaa vanha herra painelee
autotalliin ja rymistelee laatikkokitaraansa yhdessä tutun
soittokumppaninsa Tohtori Hillilän kanssa. Ja kylläpä toimii.
Olennaiseen tiivistäisen taito ei ole niitä helpoimpia, mutta kaksikko
on onnistunut siinä täydellisesti. Tuomarin kitara möyrii sellaisella
intensiteetillä, että äänimaisema täyttyy siitä kokonaan.
Engelsmannien kieli tuo miehen matalalta murisevaan ääneen uudenlaista
potkua ja tuo mieleen rymistelybluesin mestarin Tom Waitsin.
Doc Hillin taatun omalaatuinen rumpujen paukuttelu lyö pisteen
i:n päälle.
Biisimateriaali on osittain uutta, mutta mukana on myös vanhoja
tuttuja kappaleita. Nämä käännösversiot ovat saaneet niin tuoreen
sävyn, että kokonaisuus tuntuu uuden raikkaalta, jos nyt näin
häkäntuoksuisesta albumista niin voi sanoa. Olen törmännyt jo
vuosikausia myyttisen lauseeseen: blues on kuollut. Tämä levy kumoaa
tuon väitteen täysin tai ainakin on tämän säännön vahvistava poikkeus.
Henri Turunen
ASA
Loppuasukas
Roihis Musica
REINO & THE RHINOS
Tähän tyyliin
Backstage Alliance
Sekä Asa että Reino Nordin tuovat musiikkiaan kotiinpäin.
Siinä, missä Asa aloitti esiintymisensä periamerikkalaisen biitit ja
riimit -rapin parissa, kuuluu Reinon taustaan aimo annos
jamaikalaispohjaista reggaeta. Asa on tuonut jo muutaman levyn ajan
sointiaan niin sanallisen kuin instrumentein tuotetun ulosanninkin puolesta
pois perusrapista, sovituttaen soittoon mm. slaavilaisia vaikutteita ja
rakentaen verbaalista puolta runollisempaan suuntaan. Molemmat artistit ovat
myös saaneet osansa suomalaisin mittatikuin laskien suuremmasta
julkisuudesta, seikka, jonka merkitystä taiteen tekoon ei mitenkään voi
sivuuttaa. Asa sai jo Avain-nimellä ensimmäisen albuminsa julkaistessaan
sellaisen määrän kirkasta valokeilaa silmiinsä, että tuntuu edelleen
välttelevän julkisuutta. Se onkin varmasti järkevää; perusmedian tekijöille
kun rap-artistin ja syvällisemmin ajattelevan nuoren miehen roolit tuntuvat
mahdottomilta mieltää samaan henkilöön sopiviksi.
Liittyy se sitten julkisuuden kartteluun, tai - ehkä todennäköisempänä
vaihtoehtona - taiteilijan oman sanallisen ilmaisun kehittymiseen, kryptaa
Asa riimiensä sisällöt monisyisin vertauskuvin kovin syvälle. Näin ollen
niistä toisaalta saa pohtimisen aihetta hyväksi toviksi, mutta kovin suureen
julkiseen soittoon niitä ei uskalla toivoa.
Reinon sanallinen anti taas noudattaa perinteisempää iskelmäajattelua,
asiat sanotaan vähin sanoin juuri niin kuin ne ovat. Musiikillisesti
Tähän tyyliin -levyä on kutsuttu mm. suomi-souliksi. Niin
valitettavaa kuin se onkin, on tuolla termillä hyvin halpa kaiku, eikä se
siksi tee Reino & The Rhinos:in tuotokselle lainkaan oikeutta.
Ennemmin kuin soulista, puhuisin jonkinlaisesta kansanomaisen reissumiehen
laulelmasta, hyvin arkisten asioiden hyvin rehellisestä tulkinnasta. Tämä
tyyli erottaa Nordinin Asasta täysin, ja antaa hänen musiikilleen
periaatteessa täydelliset puitteet suurempaankin kansansuosioon.
Niko Toiskallio
SOUL TATTOO
Malaga
Rolls Voice
On olemassa hyvää musiikkia ja huonoa musiikkia. Soul Tattoo
kuuluu näistä ensimmäiseen kategoriaan. Eikä bändin kolmas albumi
Malaga tuota pettymystä, vaikka onkin taas jotain aivan muuta
kuin edeltäjänsä. Kakkosalbumi Pile of Bones oli nimensä
veroinen luihin ja ytimiin asti kaluttu tiukka paketti, mutta nyt
ilmestynyt Malaga on sitä huomattavasti ilmavampi ja rennompi.
Löysempi myös, mutta ei yhtään huonompi - ainoastaan erilainen.
Biisit ovat tuttuun tapaan syntyneet kitaristi Samuli Laihon ja
laulaja Jussi Sydänmäen yhteistyönä, eikä niistä juurikaan
heikkoa lenkkiä löydy. Kliseitä käyttäen voisi sanoa, että albumin
tunnelma on käsin kosketeltava. Levy tarttuu kuulijaan tiukasti
kiinni, eikä päästä irti. Se on pakko asettaa soittimeen uudelleen ja
uudelleen ja antautua sen vietäväksi. Nyt mentiin kenties jo hieman
liian runolliseksi, mutta moisia ajatuksia albumi laittaa päähäni.
Kaikki kolme Soul Tattoo -albumia ovat siis olleet toisistaan
poikkeavia, mutta silti ne ovat omalla alallaan hemmetin tyylikkäitä
kokonaisuuksia. On aina hienoa jos bändi pystyy uudistumaan ja mikä
tärkeintä, myös onnistumaan siinä. Mielenkiinnolla odotan mihin
suuntaan Soul Tattoo matkustaa Malagan jälkeen.
Miki Peltola
MATTI P
Save The King
Fullsteam
Ceebrolisticsin Matti "Matti P" Pentikäinen ei ole soolollaan lähtenyt mitenkään hirveän kauas Ceebrojen kokeellisen hiphopin maailmoista. Samoilla kulmilla pysytään. Vastaavaa kiireettömyyttä, leijailevuutta ja tyhjiö-pohdiskelevaa, pehmeän teollista soundia viljellään myös yli kymmenen vuotta viritellyllä Save The Kingillä. Pehmeä, lähes hiippaileva tiputtelu yhdessä samaan aikaan sekä aika kylmästi väreilevän että eteenpäin pyrkivän biitin kanssa maustuu hienosti koleista ja kuulaista jääluolakaiuista jazzahtaviin puhaltimiin vaihtelevilla mausteilla.
Koska kyseessä on pikemminkin etäinen kuin intiimi musiikin lajityyppi, soljuu Save The King paikoin liiankin helposti taustamusiikiksi. Äänitapetin "yläpuolelle" pääseminen vaatii sellaisia yksittäisiä hetkiä, joilla huomio varastetaan. Kevyesti rumpubasso-kumiseva ja varpaillaan hipsivä Misses Mesmerize Me Much More on ainakin yksi kappale, joka pääsee tätä lähelle. Samoin perässä seuraava minuutin pituinen julistus Little Miss Overhead pitää huomiota eikä pahaenteinen K I N G myöskään missään ohituskaistalla huristele. Silti King ei oikein missään kohtaa nouse fiiliksissä ihan hyvä -tason yläpuolelle. Kuunteleehan tätä, mutta sellainen todellinen innostus ei tahdo nousta. Parasta fiilistä antavat vähän kiivaammat raidat, joiden tahtiin pyllykin pyörisi ihan kiivaasti.
Ilkka Valpasvuo
BAD MACHINE
Surfin' In The City
Nicotine Records
Vuodesta 1999 lähtien dieseliä polttanut helsinkiläinen Bad
Machine on varmasti tunnetumpi Keski-Euroopassa kuin näillä
leveysasteilla, sillä se on kiertänyt ulkomailla useaan otteeseen
vuosien varrella. Bändin keikkoja todistaneet tietävät, että tämä
ahkera keikkakone on parhaimmillaan juuri livetilanteessa. Sen
osoittaa myös orkesterin kolmas albumi Surfin' In The City,
joka on hyvää punkrock'n'rollia, mutta siitä ei aivan välity bändin
hikinen keikkaenergia.
Kymmenen biisiä, 25 minuuttia, kiitos ja näkemiin. Siinä Bad Machinen
paketti ja resepti. Ja se riittää. Mitä sitä turhaan lähteä
pitkittämään kun olennainen välittyy loistavasti juuri tässä mitassa.
Edellisiin albumeihin verrattuna Surfin' In The City omaa hieman
enemmän nyansseja. Vaikka vauhtia yhä riittää, on varsinkin
kitarajuttuihin panostettu aiempaa enemmän. Tämä tekee biiseistä
mielenkiintoisempia.
Albumista on hankala sanoa enempää. Hyvä levy, joka tuo bändin
keikkabussin mittariin taas useita tuhansia kilometrejä. Kone ei
osoita mitään hyytymisen merkkejä ja hyvä niin. Keikoilla nähdään taas!
Miki Peltola
JESSE
Kaikki!
GAEA Records
Stiletti-Ana ja Kalifornia-Keke tulevat galaksista, jossa varastetut Corollat huudattavat naurettavan kokoisista kaiuttimista vuoron perään Megadethiä ja Kraftwerkiä. Mieskunto on suoraan verrannollinen takatukan pituuteen, diskoon ei ole asiaa ilman Karhun tarralenkkareita ja Billin & Tedin seikkailuita katsellaan suhisevilta VHS-kaseteilta. Trash-elektron (vai thrash, mene ja tiedä, -toim.huom.) pahimmat ja hypetetyimmät pojat ovat luoneet täysin oman maailmansa, jonka syövereihin media toisensa jälkeen vajoaa.
Laskelmoivaa haltuunottoa vai sinisilmäistä ja aitoa innostusta omasta asiasta? Luultavasti molempia, mutta Jessellä on konsepti, jonka pariin voi heittäytyä täysin rinnoin, vaikka ei olisi kuullut biisiäkään näiden amisviiksien katalogista. Pelkällä kansilehden selailulla nämä fiktiivisen arjen sankarit ovat saaneet mielikuvitukseni laukkaamaan pikkupoikamaisella tavalla kauas normipäivän ulottumattomista. Mikäs sen siistimpää? Odotan pelonsekaisin tuntein sitä päivää, kun uskaltaudun tämän levyn soittimeeni laittamaan!
Jukka Hätinen
MESSENGERS
Messengers
Allstar Music
Viime vuosien aikana kaikenlaisia kokeiluja musiikin parissa tehnyt
Dave Lindholm vetää taas rock-vaihteen silmään uuden
projektinsa Messengersin kanssa. Bändin nimeä kantava albumi
rokkaa yllättävänkin suoraviivaisesti, mutta samalla varsin tuoreen
kuuloisesti. Kaikesta paistaa läpi tekemisen ja soittamisen ilo.
Studiossa ei varmasti ole hampaat irvessä väännetty, vaan tunnelma
lienee ollut vapautunut ja välitön.
Dave Lindholmin lisäksi Messengersissä vaikuttavat Suomeen
parikymmentä vuotta sitten rantautunut laulaja Joe Vestich sekä
Jake's Blues Bandin kolmikko Jake Yrölä (kitara),
Timo Salo (basso) ja Juha Yrölä (rummut). Vestich kantaa
päävastuun vokaaleista, mutta toki myös Lindholm itse laulaa.
Bändimaisuutta korostaa myös se, että Jake Yröläkin pääsee näyttämään
soolokitaristin taitojaan maestron ohella.
Levyn polkaisee reippaasti käyntiin 1, Two, 3, Four, joka
samalla näyttää suuntaa koko levylle. Turhat hiplailut ja kikkailut on
jätetty vähiin, sillä nyt mennään suoraan. Kymmenestä biisistä
kahdeksan on Lindholmin käsialaa ja yhden biisin levylle ovat saaneet
Vestich (C'mon, Use Me) sekä kitaristi-Yrölä (There's The
Door). Molemmat kappaleet edustavatkin levyn parhaimmistoa.
Messengers tuntuu kaikin puolin toimivan mainiosti, joten täytyy vain
toivoa, että Lindholmilla olisi hieman enemmän pitkäjänteisyyttä kuin
aiemmin ja tämä kokoonpano pysyisi kasassa pidempään kuin vain tämän
levyn ajan.
Miki Peltola
URN
Soul Destroyers
Dynamic Arts Records
Sotaa, uhreja, kuolemaa, vuohia...näiden kaikkien palvomiseen yllyttää menestyksekkäästi Urn. Yhtye on ehtinyt julistaa sanomaansa tähän mennessä kohtalaisen piilossa jo useamman julkaisun verran, mutta uusi diili Dynamic Artsin kanssa tuonee uusia ystäviä ja Soul Destroyersin ollessa varsin helposti lähestyttävä genressään on tähän helppo uskoakin. Parempia pisteitä yhtye joutuu kuitenkin vielä odottelemaan, kunnes materiaali entisestään monipuolistuu niin, että biisien väliset erot kasvavat suuremmiksi.
Helppo lähestyttävyys Urnin maailmaan uutukaisella tullee pitkälti siitä, että tarttuvia riffejä ja melodioita on levylle isketty kymmenittäin samalla kun meno muutoinkin on genrejen teeseihin jopa orjallisesti nojaavaa. Kukkaistyttöjen musaa tämä ei Urnista tee, vaan esimerkiksi nostaa pojoja omalla kohdallani. Erityisesti levyssä osaa arvostaa syvällä silmäkulmassa piilevää pilkettä. Vaikka ollaan musiikillisesti perimmäisten metallikysymysten äärellä, ei meno kuitenkaan ole kangistunut omaan true-viisastenkiven etsintään. Omiksi suosikeikseni kiekolta kääntyvät Black Steel Worship, In Darkness..The Fire, ja Legions United. UH!!!
Hanna Valjakka
MARIKO
Fabulous Tonight
Dynasty
Kyllä Pauli Rantasalmi osaa biisejä tehdä, se on kieltämättä tullut todistettua. Ja yritys tehdä Kwan-yhtyeen Marikosta uusi kotimainen tai miksei kansainvälinenkin yökerhoprinsessa toteutuu neidon soolodebyytillä kohtuullisen hyvällä otteella. Se ihan viimeisin niitti tästä uupuu, mutta - kuten sanottua - yritys on kova.
Time Has Come syöksyy valokeiloja vilisevälle tanssilattialle isolla soundilla ja modernisoidun kasarihenkisellä kohtalokkuudella - eli ajan hermossa ollaan kiinni. Ysäritekno-soundit ja aika yksinkertaisten kertosäe-biisien selkeä kansainvälisyyden tuntu ovat toisaalta ihan toimivia elementtejä, mutta kyllä se hiphop-Mariko olisi passannut minulle paremmin. Onneksi levyltä löytyy myös sielukkaampaa yritystä, vaikka Mariko ei missään nimessä vielä haasta alan nimikaartia. Step Upin selkeä Amy Winehouse -soundin hakeminen yhdistettynä bassoa jymisyttävään kertoon on aika veikeä viritys, parhaaseen osastoon nouseva Kill, Kill vaaniskelee heleästi.
Still Babyssä Mariko kuulostaa jopa Bond-tunnaria tekevältä Madonnalta - joka on oikeastaan aika hämmentävää. Naukuva Meow ei lopulta sytytä, akustisesti näppäilevä Almost Honest on taas jotain aivan muuta. Aika peruspullaa mussuttavan isosoundisen diskopopin vastapainona se ja latino-fiilistely Papasito piristävät muuten turhan yksiulotteista albumia kivasti.
Ilkka Valpasvuo
JEAVESTONE
Spices, Species & Poetry Petrol
Presence Records
Jeavestone on suomalaisella musiikkikentällä jäänyt aivan
syyttä pimentoon. Yhtyeen progressiivinen rock'n roll on äärimmäisen
taidokasta, mutta sävellykset on nostettu soittotaidoilla elvistelyn
sijaan ykkösasiaksi. Spices, Species & Poetry Petrol jatkaa
siitä, mihin taidokas debyytti Mind The Soup jäi. Se on
entistäkin melodisempi, mutta omalla tavallaan myös kierompi
kokonaisuus.
Albumin keskivaiheille sijoittuva Daytime Escape / Veijo The
Rattlesnake kiteyttää yhtyeen vahvuudet tiukasti yhteen pakettiin.
Bändi pystyy hempeilemään kauniisti, mutta myös tylyttämään tiukoilla
rockriffeillä, joita se uskaltaa junnata niin pitkään, että
radiobiiseihin tottunutta kuulijaa hirvittää. Täyteläinen
soitinmaailma kruunataan vielä monipuolisilla stemmalauluilla ja
avot.
Von Hertzen Brothers on nostanut progressiivispsykedeelisen
rockin maallikoidenkin tietouteen. Jeavestonella on varmasti
mahdollisuudet samanlaiseen menestykseen, jos tähdet vain ovat
bändille suotuisat. Yhtyeen groove on niin hyvä, että vaikeat
biisirakenteet eivät tunnu mämminsyönniltä, vaan uppoavat alas kuin
huurteinen olut kesäpäivänä.
Henri Turunen
TOTAL DEVASTATION
Honour The Disorder
Stabbing Records
Jostain syystä mieleen on pesiytynyt ajatus, että Total Devastation olisi lyhyessä ajassa tehnyt suuren määrän julkaisuja. Totuus on kuitenkin, että vuodesta 2003 lukien ollaan menossa uutukaisen kohdalla neljännessä levyssä eli tahti on alkuajoista hiipunut huomattavasti. Ehkä tämä mielikuva kumpuaakin bändin kompastuskivestä eli keskenään liian samankaltaisesta materiaalista...
Tähän uutuus tarjoaa kuitenkin piristystä. Vaikka edelleen mennään vauhdikkaan death metalin parissa on mukana nyt muun muassa kuuluvammat ripaukset stoneria ja ruotsivivahteita. Heti alkuun kiekko ottaa vauhdikkuudellaan luulot pois, mutta yllättää samalla aivan uudenmoisella tarttuvuudella bändin aikaisempiin tuotteisiin verrattuna. We Want to Believe -kappale maustettuna vierailevalla Tomi Joutsenella nousee erilaisuudessaan vielä erityiseksi suosikiksi. Muita kovia luita ovat Denied, nimibiisi, High On War ja Nation Of Rats, mutta biisien välille kaipaisi edelleen lisää eriytymistä, sillä nyt puutuminen alkaa vaivata jo levyn ollessa puolivälissä.
Hanna Valjakka
THE WINYLS
Honey and Lime
Hype Records
The Winyls teki minuun vaikutuksen kolmen vuoden takaisella
debyyttialbumillaan Rock Motor. Verevä rock'n'roll hyvällä
meiningillä ja tarttuvilla melodioilla ei tarjonnut mitään uutta
auringon alla, mutta olipa silti piristävä ruiske Suomen rokkiskeneen.
Nyt bändi on vihdoin saanut valmiiksi kakkosalbuminsa Honey and
Lime.
Kakkonen jatkaa ykkösen osoittamilla linjoilla, mutta ei aivan yllä
sen tasolle. Jään kaipaamaan debyytin räyhäkkyyttä, sillä Honey & Lime
on Rock Motoria siistimpi paketti. Siisteys ei tässä tarkoita
viileyttä, vaan siloiteltua ulosantia. Albumista jää jotenkin turhan
kliini ja pliisu vaikutelma. Mukana on aiempaa enemmän koskettimia ja
kenties juuri tästä syystä rosoisuudessa hävitään. Svengi ja hyvät
melodiat ovat onneksi yhä tallella, joten ei tämä missään nimessä
huono levy ole.
Parhaimmillaan bändi on tarttuvissa poprokeissa kuten Keep
Rock'n'Roll Alive ja You, Me & Rock'n'Roll, mutta
valitettavasti mukaan mahtuu myös muutamia tylsähköjä ja munattomia
balladeja. Toivottavasti bändi löytää taas seuraavalle levylle hieman
jykevämmän otteen, sillä nyt sinänsä hyvät biisit jäävät tuotannon
puolesta hieman vaisuiksi.
Miki Peltola
GRAMARY
Suffocation
Helvete.ru
Varsin kivisellä black metalin tiellä liukastelee Gramary. Vaikka yhtyettä ei enää ikänsä puolesta voi untuvikoksi sanoa, on kyseessä silti tulokkaaksi tituleerattava ryhmä julkaisujen osalta. Tuotoksesta on myös aistittavissa se, että vaikka kypsyttelyaikaa on ollut, on monissa osa-alueissa paljon parantamisen varaa, mutta myös erinomaiset lähtökohdat. Laulun kohdalla jään kaipaamaan lisää ulottuvuuksia, joita syvemmät murinat tarjoavatkin ja melodiakulkuihin lisää majesteetillisuutta, jonka siemen taustoista selkeästi on kuultavissa. Nämä mahtipontisuuden idut kaiken pommittamisen ohessa ovatkin ne seikat, joiden ansiosta kappaleet erottuvat kokonaisuudessa toisistaan kasapanos-sarjan kuulostaessa hyvin samankaltaiselta läpi levyn.
Sävellyspuolella piilevät Gramaryn tymäkimmät aseet jos ne saadaan jalostetuksi nykyistä kypsempään muotoon. Ug-meno on toki sallittua ja hyvä säilyttää, mutta linjaa selkeyttämällä ja lisäämällä mahtipontisuutta saisi bändi minut ainakin vakuutettua. Tällä levyllä se jää vasta aavistukseksi, suosittelen katsastamaan Through the Burning Gates -biisin ja toteamaan potentiaalin siemenen itse.
Hanna Valjakka
yle.fi/pop 
