Tilburgissa Hollannissa 13. kertaa järjestetty Roadburn Festival kokosi raskaasta ja psykedeelisestä musiikista kiinnostuneet pitkätukat jälleen saman katon alle mustaan labyrinttiin, joka myös 013-nimisenä tunnetaan. Roadburn on lunastanut paikkansa marginaalimusiikin ystävien sydämissä, tästä osoituksena, että liput kahden päivän päätapahtumaan myytiin kymmenessä päivässä loppuun ja Tilburgissa törmäsi ennalta tuttuihin sekä uusiin naamoihin ympäri maailmaa. Muutama viime hetken valitettava bändien peruminen latisti hieman festariin valmistautumisfiiliksiä, mutta perille päästyä lasi oli jälleen puoliksi täynnä.
Torstai - startti Lee Dorrianin johdolla
Alun perin vain viikonlopun liput hankkineena seurueemme keikkafiilis oli sitä luokkaa, että torstaina oli mentävä kärkkymään lippuja Roadburn Pre-Heatiin, jossa oli pääasiassa Lee Dorrianin Rise Above Recordsin artisteja. Herra itse nautti täysin rinnoin meiningistä ja fiilisteli lähes jokaisella keikalla yleisön puolelta menoa. 013:seen tutustuttamisen aloitti Grand Magus päälavalla, joka oli rakenteeltaan hieman Helsingin Kulttuuritalon oloinen. Karismaattinen, kaljupäinen laulajakitaristi JB ja kumppanit piiskasivat rouheaa heavya ihmisten valuessa päälavan eteen. Vaikka Grand Maguksen materiaali ei itselle kauhean tuttua ole, ilmoille päästettiin ne tutuimmat biisit, pari uutta rallia sekä JB:n toisen bändin, Spiritual Beggarsin coveri. Keikka toimi hyvänä alkujumppana ja niskojen lämmittelynä kolmen päivän festarirupeamaan.
Thee Plague of Gentlemenin tarun loputtua perustettu doom-prikaati Serpentcult jyristeli jo Bat Cavessa, joka paikkana oli kovin Semifinalin tuntuinen rokkiluola. Serpentcultin erittäin raskas riffittely möyri korvia hivelevästi ja doom-vixen Michellen vokaalitkin tuntuivat toimivan livenä paremmin kuin levyltä. Setin kruunasi mahtipontinen usean minuutin instrumentaalipiiskaus.
Suomen keikat missanneena odottelin hartaasti Downia päälavan lauteille. Näiden amerikkalaisten määräyksistä turvajärjestelyt olivat torstaina melko tiukat, tavalliset niittivyöt joutuivat analyysiin ovella ja muistiinpanoja varten otettu kynä päätyi roskikseen. Eipä kynän menetys harmittanut siinä vaiheessa kun Pepper Keenan, Kirk Windstein ja Rex Brown seisoivat instrumentit tanassa lavalla. Phil Anselmo löntysteli velton oloisesti lavalle ja totesi: "Roadburn, we are Down!", ja sitten mentiin. Settilista oli kutakuinkin sama kuin Suomen keikoillakin, Dimebagille omistettiin Lifer ja Hollannin päihdepolitiikalle Hail The Leaf, Roadburn-yleisölle tarjoiltiin vielä lisäksi coverina Black Sabbathin Planet Caravan.
Downin jälkeen täyteen ahdetussa lepakkoluolassa lauteilla oli Litmus. Liian myöhään paikalle saapuneena tämän Hawkwindia muistuttavaa space rockia soittavan porukan seuraaminen ovenraosta oli hieman liian ahdistavaa. Väljemmillä vesillä, Green Roomissa, joka oli Tavastian livepuolta hieman pienempi, aloitteli ritualistisin verellä kastamisriitein The Devil's Blood. Tämä etukäteen itselle tuntematon, menevää doom rockia naisvokaalein ja kolmella kitaralla veivannut bändi toimi mainiona illanlopetuksena. Taksikuskilta saadun hollanninkielen oppitunnin jälkeen oli mitä mainioin mennä hotellille nukkumaan korvat soiden ja miettien, mitä festarien leirintäalueena toimineen eläintarhan vakioasukeilla liikkuu päässä, kun farkku- ja nahkatakein varustautuneet festarivieraat siellä sohlaavat.
Perjantai - vanhan koulun doomia ja hulluja japanilaisia
Tukevan aamiaisen ja maittavan lounaan jälkeen olikin aika taas siirtyä pelipaikalle katsastamaan Danava. Keskikokoisella lavalla soittaneiden stoner rokkareiden psykedeelinen jamittelu toimi äärimmäisen hyvin, sortuen kuitenkin paikka paikoin turhaan kikkailuun. Seuraavana samalla lavalla aloitteli kovan livebändin maineessa oleva Baby Woodrose, joka oli hieman liian perusrokkia näille festareille.
Päälavalla Witchcraft otti yleisön haltuun äärimmäisen väkevällä Chylde of Fire, No Angel or Demon -biisikaksikolla. Koko setti soitettiin huomattavasti raskaammalla kädellä kuin levyllä, joka liveolosuhteissa tietenkin on vain bonusta. Witchcraftin jälkeen Green Roomissa mateli Black Shape of Nexus, johon tutustuin vasta muutamaa päivää ennen festareita. B.SON päästeli ilmoille hidasta, raskasta sludge-pörinää raastavin korinoin erittäin vakuuttavasti, vokalistin tömistellessä lavalla kuin transsissa oleva vuorenpeikko. Saksalaisbändin edesottamusten seuraamista haittasi se fakta, että pian päälavan valtaisi Trouble!
Troublen astellessa estradille lavan eteen kerääntynyt yleisö oli haltioissaan. Chicagon perinteisen doomin veteraanit luukuttivat biisiä biisin perään niin hurjalla volyymillä, että puntit tutisivat ja tukka heilui pakostakin. Eric Wagner patsasteli lavalla vanhan, mutta elinvoimaisen rokkikukon elkein, leveä hymy ja pyöreät aurinkolasit kasvoilla koko keikan ajan ja huivipäinen kitaristi Bruce Franklin moshasi viikset lepattaen. Vanhan materiaalin fanit palkittiin encorena soitetuilla The Tempter ja Bastards Will Pay -klassikoilla ja keikan jälkeen aula tulvi hikisiä, hyväntuulisia doom-faneja oluttuopit kädessä Ben Wardin soitellessa levyjä.
Illan ja koko festareiden kovimmasta keikasta vastasi kuitenkin hullut japanilaiset, jotka pistivät Bat Caven todelliselle koetukselle. Church of Miseryn anarkistinen, maaninen kohkaus sai lepakkoluolan villiintymään heti ensimmäisistä sekunneista lähtien ja keikan alkupuolella raivottu I, Motherfucker sai aikaan sankan nyrkkimeren. Sarjamurhaajista pakkomielteisesti kiinnostuneet japanilaiset daivailivat yleisöön vuoronperään ja hikiset kehot törmäilivät permannolla. Väkivaltaista, röyhkeää doomia ja mykistävä performanssi!
Päälavalle siirretty Earthless päätti perjantai-illan psykedeelisellä instrumentaalijamisessiolla ja väsyneet, mutta onnelliset juhlijat alkoivat valua kohti yöpaikkojaan fiilistelemään näitä mahtavia esiintymisiä.
Lauantai - bläkyä sekä lisää hulluja japanilaisia
Lauantaiaamuna jalat alkoivat olla kohtalaisen poikki, mutta vielä olisi yksi päivä ja monta kovaa keikkaa edessä, joten pekoniaamiaisen ja hampurilaislounaan jälkeen oli otettava itseään niskasta kiinni ja kammettava 013:n syövereihin.
Kannabiksenkatkuista grindcorea päivätöikseen soittava Cephalic Carnage lupasi Roadburn-yleisölle soittaa niin hitaasti kuin vain osaavat. Denveriläisten keikkasetti koostui hitaahkosta death metalista ja sludgesta Neurosis-viballa, nokkamiehen vedellessä savuja jokaisessa mahdollisessa välissä. Lisäsäväyksen esitykseen toivat erittäin ahdistavat visuaalit taustakankaalla. Sen hetken kun bändi käväisi tutuilla grindcore-vesillä, sonnustautuivat herrat maskeihin, näyttävin niistä oli kitaristin käyttämä hevosen pää...
Cephalic Carnagen jälkeen jalkojen kannalta oikea päätös, joka oli istuskelua päälavan portailla, kunnes ämyreistä alkoi pauhaamaan VON. Boris asteli lavalle Michio Kuriharalla vahvistettuna ja aloitti Smile ja Pink -levyjen rokkaavalla materiaalilla. Keikan dynamiikka oli mahtavaa kuunneltavaa, oikeassa suhteessa stoner rockia, psykedeelistä haahuilua, tunnelmointia ja kaikkea mitä Borikselta voi odottaa, päättyen Atsuon säväyttävään stage daivaukseen.
Electric Wizardin tilalle saatu Wolves in the Throne Room oli lauantain ainoa bändi, joka sai allekirjoittaneen jalat liikkeelle kohti pienempiä lavoja. Kylmää kyytiä oli luvassa. Susilauma raastoi yleisön transsiin toistoon luottavalla black metalillaan, joka toi Burzuminkin välillä mieleen. Ehdottomasti elämäni hypnoottisin black metal kokemus.
Monelle lipun ostaneelle sekä juhlan järjestäjälle, Walterille, kovin kolaus oli Tom Gabriel Fischerin poistuminen Celtic Frostin riveistä ja luonnollisesti keikan peruminen reilua viikkoa ennen festareita. Korvaavaksi pääesiintyjäksi saatu Enslaved soitti suurimmaksi osaksi Isa ja Ruun -levyjen materiaalia, mutta myös vanhemman norskibläkyn ystäviä muistettiin; Jotunblood sekä keikan kohokohta, päätösbiisi Slaget I Skogen Bortenfor saivat permannolle kerääntyneen lauman moshaamaan hurjasti. Keikka oli hyvä, muttei millään asteikolla Roadburnin parhaimmistoa.
Omalta osalta festarit päätti Acid Mothers Templen kitaristista ja basistista, Guru Gurun rumpalista sekä mysteeriksi jääneestä perkussionistista koostunut Acid Mothers Guru. Luultavasti kokonaan improvisoitu sessio aiheutti tahattomia naurunpurskahduksia, pään puistelemista ja yleistä hämmennystä. Kitaristi soitti kuin riivattu, lyömäsoittajat vaihtelivat rumpusettejään lennosta ja soittivat välillä lavalle kaadetuilla kattiloilla ja kansilla. Tribaalirytmejä, happohuuruista jazzia, raskasta psykedeliaa, improvisoitua mielipuolisuutta! Tämä keikka jätti ihmettelemään saapuneet tuijottamaan toisiaan monttu auki.
013:ssa meno jatkui vielä sunnuntaina, mutta oma paluumatka pakotti jättämään leikin kesken. Kolmeen päivään mahtui järjetön määrä huikeita live-esiintymisiä ja vaikka Walterkin jännitti aluksi, oli mies tyytyväinen loistavasti sujuneeseen festariin. Hauskana lisänä mainittakoon, että esiintyvien bändien jäseniä bongaili jatkuvasti fiilistelemässä muitakin keikkoja. Keikkapaikan polettisysteemi toimi mainiosti ja baaritiskillä ei joutunut odottelemaan. 013 olikin mitä mahtavin tila tällaiselle tapahtumalle, joskin käytävät, joita koristivat Malleus Rock Art Labin tekemät upeat julisteet jokaisesta esiintyvästä bändistä, olivat välillä turhan ahtaat kulkemiseen. Musiikillisesti Roadburn 2008 oli paras festari, joka vastaan on tullut. Roadburn-neitsyys meni liian myöhään, mutta mitä parhaimmissa merkeissä. Ensi vuonna uudestaan ja ehdottomasti täydet neljä päivää!
Kuvat: Christiaan Westgeest / westgeestphotography.nl
yle.fi/pop 