Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Tammi-ja helmikuun yhdistetyssä pinossa mukana ovat Lord Est, Saattue, The Mutants, The Chant, Anna Järvinen, Mikko Torvisen Viihdeorkesteri, The Scourger, JMZ, Kauko Röyhkä & Riku Mattila, 22-Pistepirkko, Downstairs, Karoshi Lovers ja Kari Ikonen & Karikko.
KAUKO RÖYHKÄ & RIKU MATTILA
Kauko Röyhkä & Riku Mattila
Ranka Recordings
Kauko Röyhkä ja Riku Mattila ovat molemmat kotimaisen
rockmusiikin legendoja. Kaksikko teki yli 20 vuotta sitten hittejä,
jotka elävät edelleen ihmisten mielissä. Nyt kaksikko on jälleen
yhdessä. Usein tällaiset elävien legendojen yhteen palaamiset
päättyvät nolosti, mutta onneksi ei tällä kertaa. Mahalaskun sijaan
kaksikon uusi albumi on täysosuma.
Röyhkän sanoituskynä on terävimmillään moniin vuosiin. Kappaleet
Helvetti ja Kaksi vuotta sujut voisivat molemmat olla
suoraan hyvän rocklyriikan oppikirjasta. Mattila puolestaan on tehnyt
sovitus- ja tuotantopuolella hienoa työtä. Levy groovaa, räiskyy ja
herkistelee juuri sopivassa suhteessa. Aina kun tunnelma alkaa mennä
liian hempeäksi nousee kuin puskista esiin joku menevämpi biisi ja kun
vauhti rupeaa hengästyttämään, on taas aika tunnelmoida.
Levyn kaksitoista kappaletta ovat löytäneet juuri oikeat paikkansa
huipentuen miltei yksitoista minuuttia kestävään Välitilaan,
joka saattelee jumituksellaan sellaiseen transsiin, että levyn
pysähtyessä sormi hakeutuu uudestaan play-nappulalle.
Siitä on miltei 30 vuotta, kun tämä kaksikko alkoi tehdä yhdessä
musiikkia ja tuntuu, että yhteinen taival on vasta nyt nähnyt
huippunsa. Toisaalta nämä herrasmiehet tuntuvat olevan kuin viinejä,
jotka parantuvat vanhetessaan. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä
tulevaisuus tuo tullessaan tämän parivaljakon suunnalta.
Henri Turunen
22-PISTEPIRKKO
(Well You Know) Stuff Is Like We Yeah!
Bone Voyage
Vaikka 22-Pistepirkko on aina ollut minulle yksi rakkaimpia ja parhaita suomalaisia rock-yhtyeitä, ei yhtyeen garage-juurilleen kurottanut Drops & Kicks herättänyt samanlaisia ylisanoja kuin esimerkiksi elektronisempi Rally Of Love, puhumattakaan niistä legendaarisista levyistä, joilla bändin maine on aikoinaan luotu. Nyt arvosteltavana oleva uusi levy kärsii oikeastaan samasta asiasta kuin Drops & Kicks - vaikka Pirkko-soundi on kohdallaan, levyn tunnelma on nautinnollinen ja kolmikon tuotoksiin on aina antoisaa syventyä, ei materiaalista oikeasti nouse sellaisia Just A Little Bit Moren, Birdyn tai This Timen kaltaisia todella erityisiä ja pysäyttäviä hetkiä.
Ongelmahan tällaisten legendaaristen yhtyeiden kohdalla on se, että niillä on aina ennestään todella korkealla oleva rimansa ylitettävänä - jos ei bändin itsensä mielessä niin vähintään fanien korvissa. Pirkot ovat aina olleet yhtye, joka tekee mitä haluaa ja miten haluaa, joten on paha mennä sanomaan millainen heidän rimansa on ollut ja miltä sen suorittaminen tällä hetkellä tuntuu. Menneisyyden valossa Stuff Is Like ja niin edelleen on vain toimiva Pistepirkko-levy, ei sen enempää tai vähempää. Siis vannoutuneen fanin korvissa. Ja tokihan tältäkin levyltä löytyy Angouléme 2036:sen, maanisen Garbage Landin ja sitä seuraavan valoisan Summer Trianglen kaltaisia hienoja kappaleita. Ja yhtenä positiivisena puolena voi mainita vielä sen, että tämäkin levy saa Pirkot rokkaamaan kunnolla, mikä lupaa hyvää keikkoja ajatellen.
Ilkka Valpasvuo
JMZ
Gotcha!!!
Edel
Otsikko antaa ymmärtää albumin tekijän omaavan joko erittäin hyvän tai
äärimmäisen huonon tyyli/huumorintajun. Valitettavasti kuultavan
kolmentoista raidan aikana ei paljastu kummasta on kyse, vaan päinvastoin
herää huomattavan määrä lisäkysymyksiä.
Britanniassa varttunut porvoolainen JMZ käyttää itsestään
nimitystä muusikko, mikä on raplevyn kyseessä ollen usein hieman
huolestuttavaa. Muutamilla, jo vuosi sitten kuultavissa olleilla levyn
raidoilla JMZ antoi lupauksia todella kovasta tasosta, mutta nyt kun
pitkäsoitto vihdoin on kaupoissa, ei lopputuloksesta jää käteen oikeastaan
mitään. Biisit kuten Departure, Puppa J -featilla silattu
Loverweapons, ja koko albumin päättävä bonusraita Halfway
There osoittavat rohkeutta, ja muutama niistä todistaa myös
muusikko-nimikkeen puolesta. Viime mainitun linja fuck keepin it real /
just keep it you tuntuisi kaikessa korniudessaan oivaksi ohjenuoraksi
lausujalleen. Nyt kuultavissa olevalla albumilla JMZ ei nimittäin tunnu
löytävän itseään lainkaan, vaan hapuilee välillä "rankkojen" biisien
suunnalla, esittäen toisaalla lähes iskelmällisen kevyttä tavaraa.
Toivottavasti tästä onnistutaan lohkomaan artistin itsevarmuutta kasvattava
sinkkubiisi todella tarkalla harkinnalla, ja saadaan uran jatkuessa selvyys
hänen todellisesta potentiaalistaan.
Niko Toiskallio
THE SCOURGER
Dark Invitation To Armageddon
Stay Heavy Records
The Scourgerin kakkoslätty Dark Invitation To Armageddon ilmestyi
vihdoinkin tammikuun lopussa. Alunperin levyn piti olla kaupoissa jo viime
vuoden marraskuun alussa, mutta sattuneesta syystä albumi on vasta nyt
saatavilla. No, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan - niinhän sitä
tavataan sanoa.
Dark Invitation To Armageddon on vahvaa tykitystä alusta loppuun. Eräässä
toisessa arviossa kirjoitettiin, että The Scourgerin "thrash vie tilan
hengitykseltä". Olen valitettavasti aika pitkälti samaa mieltä. Meininki, biisit
ja soundit ovat jopa liian tiukkaan puristettua ahtomättöä. Muutama kappale
kerrallaan toimii kuin leka päässä, mutta koko levyllinen on aikamoinen annos.
Ei tätä kyllä oikein muusta voikaan moittia. Hommassa on jyrää ja potkua kuin
siinä kuuluisassa gallialaisessa pikkukylässä. Bändin idea kiteytyy loistavasti
maaliskuussa ilmestyvän "worldwide editionin" bonusraidalla, eli liveversiolla
debyyttialbumin Hateheadista, jonka loppulauseeseen on helppo yhtyä. On
se todellakin vihainen!
Miki Peltola
KAROSHI LOVERS
The Revolution Is Over
Riemu
Tummasti virtaava teatraalinen pop yhdistettynä tanssilattiavetoiseen potkuun ja välillä melkoisen räyhäkkääseen punkriffiin on ainakin jonkinlainen tiivistys Karoshi Lovers -trion meiningistä. Yhtyeen tammikuussa julkaistun debyytin vetävä nimiraita aloittaa homman hyvällä valoisalla jytkeellä, jossa Ms. Stressin kauniin harmoninen laulu kohtaa erinomaisesti menevyyden. Enemmän yhtye silti tuntuisi pohdiskelevan hiukan syvemmissä vesissä, kuten heti K Girl mollimaalailuineen osoittaa.
Vaikka kokonaisuus onkin melko tyylillä toteutettu, on muutamissa asioissa vielä hiukan hiottavaa. Laulun englannin ajoittainen töksäyttely ei sovi tällaiseen musiikkiin. Samoin avausraidan kaltaisia mieleenjääviä kertsejä ja kuningasideoita kaipaisi hiukan enemmän. Toki esimerkiksi Only The Good Die Young kasvaa komeaan kertsiin, Get A Karoshin autiomaan särörullaus pistelee melkoisen kelvosti ja Death Or Karoshin tumma tylyys onnistuu hypnotisoimaan kuulijaa. Silti, vaikka tällainen liiallisen työnteon aiheuttamaa äkkikuolemaa eri puolilta käsittelevä "teemalevy" pitääkin sisällään ihan kelvon näkemyksen ja hyviä ideoita, pitäisi todellista sukseeta varten tiivistää asiasta näitäkin kovempia timantteja. Ja jos bändin nimi on myös samaa teemaa, tulee miettineeksi mitä kolmikko aikoo jatkossa kiteyttää tästä yhdestä ainoasta tematiikasta?
Ilkka Valpasvuo
MIKKO TORVISEN VIIHDEORKESTERI
Mikko Torvisen Viihdeorkesteri
Lipposen Levy & Kasetti
Puhuttaessa Mikko Torvisen Viihdeorkesterista keskustelu
ajautuu nopeasti Ristoon ja Moppiin, jotka molemmat ovat
enemmän tai vähemmän vaikuttaneet myös tämän levyn syntyyn. Nyt
Tampereella vaikuttavan Viihdeimperiumin kolmaskin jäsen on saanut
ulos pitkäsoiton, jonka henkisessä maailmassa on paljon samaa kuin
kahdella edellä mainitulla artistilla, mutta musiikillinen anti hakee
suuntaansa muualta.
Viihdeorkesterin soitannassa kuljetaan voimapopin ja melodisten
stemmojen tietä. Mitään munatonta ulinaa ei kuitenkaan ole tarjolla,
vaan ennemminkin asenteelliselta puolelta lähennellään punkia kuin
mitään maailmoja syleilevää kaunistelua. Albumi pärähtää räväkästi
käyntiin jo pieneksi kulttihitiksi nousseella Haistakaapa vittu
-sinkulla. Kappaleen lisäksi albumille on etsiytynyt mainioita
biisejä, kuten Jee Jee ja Olet kuollut, mutta
kokonaisuuteen on jäänyt myös turhaa väljyyttä.
Pitkäsoiton kuunteleminen on kuin pääsiäismunien syömistä. Tarjoillaan
makoisaa purtavaa, jonka jälkeen voikin avata munan sisälle kätketyn
yllätyksen. Pieninä annoksina albumi pysyy yllätyksellisenä ja
piristävänä, mutta liian isoina palasina haukattuna se johdattaa
turruttavaan sokerihumalaan ja yllätykset alkavat toistaa itseään.
Henri Turunen
DOWNSTAIRS
Oh Father
Fullsteam Records
Downstairs kertoo saatekirjeessään, että bändin debyyttialbumi Oh
Father on nimetty "voi luoja, mitä meininkiä" -lausahduksen mukaan. Tämä
kuvaakin levyä aivan loistavasti. Meininki on hengästyttävää alusta loppuun,
jopa siinä määrin, että myös kuulija alkaa saada jossain vaiheessa lieviä
ADHD-oireita.
Donwstairs yhdistelee musiikissaan metelipunkia vaihtoehtorockiin ja onnistuu
siinä mainiosti. Biiseissä ja kaikessa tekemisessä on positiivisen reipas
meininki. Koko ajan painetaan hyvässä etukenossa ja hommassa on "atakkia". Jos
tällaista musiikkia meinaa tehdä niin näinhän se pitääkin vetää. Lisäksi kaiken
kohkaamisen ja metelöinnin keskellä on mukava huomata, että bändi osaa viljellä
myös hyviä melodioita. Näin homma ei mene liian kakofoniseksi.
Oh Father on mainio debyytti ja lupaa bändille hyvää tulevaisuudessa. Täytyypä
tsekata bändi livenäkin, sillä jos jo studiossa saadaan tällaista meininkiä
aikaan niin mitähän se sitten onkaan lavalla... Veikkaan, että jotain varsin hurjaa.
Miki Peltola
ANNA JÄRVINEN
Jag fick feeling
Häpna
Suomalaisjuurisessa ruotsalais-laulaja-lauluntekijä Anna Järvisessä ei sinänsä ole mitään sen kummallisempaa uutta tai erikoista. Heleää ja tunnelmallista poppiahan neidon debyyttialbumi pitää sisällään ja aluksi musiikki ikään kuin lipui turhankin paljon ohi korvien. Enemmällä kuuntelulla joutuu kuitenkin toteamaan, ettei naisen hypetys ole pelkkää tyhjää hehkutusta. Harvoin nimittäin tulee vastaan yhtä kevyttä ja raikasta pop-tulkintaa. Hiukan naivistis-henkisestä laulelusta tulee monissa kohtiin mieleen alkuaikojen Cardigans - Nina Persson pääsikin silloin joskus yhtä raikkaaseen tekemisen iloon, toki silloinkin jo englanniksi. Ruotsin kieli on yksi Järvisen selkeitä vahvuuksia, muutaman sanan verran käytetty suomi on sitten vain pikantti lisä, jolla vähintään varmistetaan mielenkiintoa myös Suomessa. Samoin enemmällä kuuntelulla Järvisen biisimateriaalista saa huomattavasti enemmän irti - olipa sitten kyse reippaammasta Leenasta tai haikean tunnelmallisesta Helsingistä. Hyvän mielen poppia sieltä parhaasta päästä.
Ilkka Valpasvuo
SAATTUE
Jäähyvästi
Spikefarm Records
Saattue onnistui yllättämään allekirjoittaneen täysin, kun
odotuslistalla oli tummasävyistä maalailevaa poppia ja levyltä kuuluikin
erittäin synkkää metallia. Tarkkaan ottaen yhtye käyttää aineksia aina
doomin ja kotimaisen melankolian lähteistä, mutta myös perinteisemmän
metallin sekä paikoitellen populaarimman ja kevyemmän musiikin piireistä.
Levy koostuu pitkistä, yli viisiminuuttisista teoksista, joiden tempo
on hidas ja vakaa. Koska kappaleissa on kuitenkin paljon aineksia, kuten
vaikka murinalaulujen lisäksi puhtaita lauluja, naislauluja ja
kuoromaisia osuuksia, ei kappaleiden pituus haittaa. Ei edes levyn
lopettavalla Varjojen saattue -kappaleella, jolla on mittaa
pitkälle yli 11 minuuttia.
Erinomainen debyyttialbumi yhtyeeltä, joka edustaa suomeksi lauletun
metallisen musiikin aatelia. Ottamalla käyttöön hyväksi huomatut ja
repullinen uusia keinoja, saadaan väljähtäneeltäkin tuntuvaan genreen
uutta poretta.
Saattueella on oikea suunta.
Jukka Kolehmainen
KARI IKONEN & KARIKKO
Oceanophonic
Texicalli Records
Kari Ikonen pokkasi Jazz-Emman parhaasta kotimaisesta
jazzlevystä vuonna 2001 Karikko albumillaan. En tiedä, tuleeko
Ikonen Karikkoineen uusimaan Oceanophonicilla saman saavutuksen
ensi vuoden gaalassa, mutta sen voi sanoa, että kyseessä on loistava
kokonaisuus. Vaikka paikoin albumin musiikki lipuu korviin niin
keveänä, että meno tuntuu liiankin taustamusiikkimaiselta, erilaisia
koukkuja on matkan varrella tarpeeksi vetämään kuulijaa mukaansa.
Kahdeksan raitaa sisältävällä albumilla edetään Ikosen piano- ja
moog-taituroinnin lisäksi puhaltimien, sellon, pystybasson ja rumpujen
voimalla. Tai ehkä voima on tämän albumin kohdalla hivenen turhan
vahva sana, sillä tuntuu kuin levyllä koko ajan mentäisiin käsijarru
päällä eteenpäin. Usein tällainen turha hissuttelu voi olla
negatiivinen piirre, mutta tämän pitkäsoiton kohdalla himmailu
rakentaa salaperäistä tunnelmaa, joka pitää kokonaisuuden vireänä.
Oceanophonic ei ehkä kerro niinkään uusia tarinoita maailmasta,
mutta se värittää tuttuja juttuja hempeillä pastelliväreillä luoden
uusia näkökulmia. Perinteitä vaaliva, mutta omaperäinen soitto on
rentouttavaa kuultavaa. Kyllä siinä sanonnassa, ettei pyörää tarvitse
keksiä uudelleen, jotain perää on.
Henri Turunen
THE MUTANTS
Grave Groove
Ranch
Instrumentaalia garagerokkia veivaava mutanttilauma tiputtaa masentavan Suomen talven keskelle sellaisen groovepommin, että loska lentää ja aurinko alkaa paistaa! Suoraviivaisemmasta, mutta lennokkaasta autotallirymistelystä koko ajan groovaavampaan ja samalla massiivisempaan sekä monipuolisempaan ilmaisuun kehittyneen The Mutantsin uusin pitkäsoitto pistää allekirjoittaneen miettimään, voiko tätä enempää soitto groovata. Ja jos voi, onko se enää laillista?
Jos Grave Groove olisi soundtrack, kyseinen elokuva olisi miltei alusta loppuun eroottisella latauksella höystettyä vauhdikasta takaa-ajoa, milloin Kaliforniassa, milloin Havanassa. Vanhojen gangsteri- ja yksityisetsiväelokuvien tunnelmia luova nelosraita Queen of the Meadow Hill on ainoa, jossa ihmisen ääntä kuullaan ja muutenkin hieman rauhallisemmin edetään, muuten luotetaan täysipainoisesti käsissä oleviin soittimiin. Outerspace Odyssey ja Kalkutta ovat puolestaan malliesimerkkejä siitä, miten soitto voi olla letkeää, mutta samalla äärimmäisen tiukkaa. Jos kaipaat lisää vakuuttelua The Mutantsin suorituskyvystä, poikkea keikalle. Poistut sieltä hikisenä, levy kädessä.
Jukka Hätinen
LORD EST
Tulin teitä muistuttaan
Hype
Tampereen dancehallreggaen kuningas Lord Est tuli muistuttaan, että kyllähän Suomesta löytyy tällaistakin settiä ihan kotimaan kielellä. Ja että Lord Est on materiaalinsa parissa edelleen aika lailla vailla haastajia. Kuinka korkealla tuo harvan yrittäjän ylläpitämä taso sitten pysyttelee? Jaa-a, ihan parhaimpien hetkiensä tasolle Est ei tällä albumillaan yllä. Kyllä Sä teet tai Jonnan kanssa vedetty Mitä etit jäävät aika kauas Viskeistä ja rommeista tai Heristä nyrkkii-hitistä...
Yhä ja edelleen Lordin sanomassa riittää bootyä ja pyllyä (kuten härskillä vertauksella rientävällä Tikkaa tikkaa-raidalla), mutta samoin aiempaan tapaan pohdiskellaan biletyksen ja suhteiden ohella myös erilaisia ilmiöitä. Tällä kertaa netti ihmissuhteiden korvaajana (tarttuvasti rullaava Nettisuhde) ja rahaa tuhlaavat naiset (Mariskan vahvistama mainio Jotkut muijat) menevät hiukan syvällisempään pohdiskeluun. Norlanin täydentämä nimibiisi yhdessä Jotkut muijat-haaveilun, Nettisuhteen ja heleän päätösraidan Sun vieres on lämmin kanssa nousevat ainakin levyltä esiin, mutta kyllä Estillä edelleen on myös kohtuullisen hyvä keskiarvo. Silti levyltä löytyy sellaisiakin ärsykkeitä kuin Elastisen "auttelema" Ei o rakkautta keskustorilla.
Ilkka Valpasvuo
THE CHANT
Ghostlines
Shadow World Records
Usein varsin täyteen ahdetulta tuntuvassa tunnelmametallin genressä The Chant onnistuu olemaan raikas tuulahdus, vaikkei bändi pyörää uudestaan toki ole keksinytkään. Vaikutekaiut risteilevät ilmiselvien Katatonian ja Anatheman lisäksi myös Paradise Lostin ja kotimaisen Fall Of The Leafin tunnelmissa. Viimeksi mainitun telakoiduttua voisi The Chantin kuvitella täyttävän juuri tämän aukon tunnelmametallin ystävien piireissä. Erityisesti albumin loppupuoliskolta löytyvät Crown ja The Only Friend tuovat mieleen kuopatun turkulaisorkesterin. Näiden lisäksi albumin kärkikastiin kuuluvat Green Waters, Footmen, nimibiisi, Ode to the End (Thank You) ja Wayfarer/Ghostlines Reprisal. Nopealla laskutoimituksella siis melkein koko albumi.
Olisi yhtyettä kohtaan väärin keskittyä vain luettelemaan mahdollisia sisaryhtyeitä kun bändillä on musiikissaan myös runsain mitoin omia eväitä. Monia verrokkejaan popimpana Chantin voisi kuvitella saavuttavan suosiota myös valtavirrassa, tosin henkilökohtaisesti juuri nämä popimmat puolet yhtyeessä ajoittain hieman häiritsevätkin flirttailujen ollessa sangen suorasukaisia ja siten yksinkertaisia. Kuitenkin selkeät hittibiisit joukossa myös ryhdittävät levyä ja kokonaisuudesta muodostuu raudanluja yhdistelmä viekoittelevaa popahtavuutta, raskasta masentelufiilistä ja raadollista kauneutta. Voi jo näin alkuvuodesta uskaltaa veikata Chantin olevan vuoden miellyttävimpiä debytantteja.
Hanna Valjakka
yle.fi/pop 
