Ehkä se hevi ei olekaan teidän juttu

Joulukuun puolivälissä koettiin harvinaista herkkua näillä leveyspiireillä, kun Tornion pimeydestä etelän sateiseen iltaan saapui Fall of the Idols. Keikkajärjestäjä Metal Warning, joka vuonna 2007 sai ELMUn jakaman Somnium-stipendin, oli kutsunut lappalaiset pikkujouluihinsa soittamaan ääriraskasta hidasteluaan. Triosta sekstetiksi ajan mittaa kasvaneesta doom-orkesterista oli läsnä soundcheckin jälkeisessä haastattelussa kvartetin verran herroja, mutta bassotaiteilija Vesa Karppisella tuntui olevan eniten asiaa.

- Fall of the Idolsin synty ajoittuu vuoteen 2000. Nimi on luettu filosofiankirjasta ja lausujana oli Nietzsche. Nimi on monimerkityksinen, sen voisi vaikka nähdä vasemmistolaisena iskuna porvareita vastaan, jos näin tahtoisi ajatella, Karppinen naurahtaa bändin historiaa muistellen.

Keikkoja torniolaiset heittävät aika vähän, kotimaan vuotuiset keikat voi laskea lähes yhden käden sormin. Kiinnostusta ainakin yleisön puolesta tuntuu olevan, sillä kyseisen illan keikka oli viittä vaille loppuunmyyty.

- Kai tuossa maantieteelliset seikat osaltaan painavat ja myös se, että kun tällaista musiikkia soittaa, niin eipä niitä tarjouksiakaan taivaalta satele. Nimellinen korvaus olisi myös mukava saada, kun keikkamatkat ovat 1600 kilometrin luokkaa, Karppinen selventää.

Vaikka keikkoja ei runsaasti olekaan, on bändi jakanut lavan muun muassa Centurions Ghostin, Warningin ja Reverend Bizarren kanssa. Joten ainakin doomin mittakaavassa nimekkäiden artistien kanssa on kierretty.

- Doom metalin soittaminen on kuitenkin aina taloudellisesti kannattamatonta ja kohdeyleisö aika marginaalista. Hollantiin ja Saksaan on helpompi keikkoja järjestää kuin kotimaahamme. Ulkomaille keikkareissuja tehdessä pitää pankista hakea vekseli, että ylipäänsä päästään lähtemään, rumpali Hannu Weckman tarkentaa.

Mikä vitun doom-trendi?

Mediassa on viime aikoina puhuttu doomista trendinä, mutta osalliset eivät asiaa näin näe, vaan mieltävät sen pikemminkin yhden bändin ympärille luotuna hypenä.

- Doom-trendi on syrjäytyneiden höpertelyä. Se, että yksi bändi nousee julkisuuteen foorumien ja muiden välityksellä, ei vielä mistään trendistä kerro. Yhden tai kahden käden sormin ovat Suomen doom-bändit laskettavissa, Karppinen teilaa.

- Ei olla missään vaiheessa päästy nuolemaan niitä kermoja Reverend Bizarren kakun päältä, Rami Moilanen, yksi orkesterin kolmesta kitaristista, naureskelee.

Tietyillä forumeilla doom-orkestereista käydään niinkin kiivasta keskustelua, että yhdellä väärällä sanalla voi saada niin sanottujen doom-puristien vihat päällensä. Nämä vannovat doomin nimeen vain sen alkuperäisessä muodossa. Moni mieltää esimerkiksi Swallow the Sunin ja My Dying Briden doomiksi, mutta se on amatöörimäinen virhe.

- Lasken itseni myös doom-puristiksi. Mitkään kirkkourut, viulut, örinät tai naislaulut eivät doomiin kuulu. Doom metalin kehitys loppui viimeistään 1985. Sanoisin, ettemme mekään doom metalia ole, vaan ennemminkin doom-painotteinen heavy-orkesteri, Karppinen vakavoituu.

Maan kohdusta henkien kanssa keskusteluun

Kesällä 2006 julkaistu debyytti, The Womb of the Earth, jonka ensimmäinen painos alkaa olla loppuunmyyty, sai osakseen ansaittuja kehuja mediassa. Kakkoslevy The Séance julkaistaan helmikuussa. Miksauksista vastanneet Karppinen ja vokalistin tonttia hoitava Jyrki Hakomäki saivat haastattelua edeltäneenä yönä paketin valmiiksi.

- Uusi levy jatkaa suurin piirtein samoilla musiikillisilla linjoilla kuin edellinen, mutta soundimaailma ei tule miellyttämään kaikkien korvia, vokalisti virnistelee.

Fall of the Idols ammentaa vaikutteita tietysti Black Sabbathista, mutta melodioita on opittu kuulemma Scorpionsilta ja kitaravallin esikuvana on toiminut Mana Mana. The Séance sisältää seitsemän kappaletta, joista yksikään ei jää alle viiden minuutin rajapyykin. Aloitusraita Nosophoros on debyyttilevyn kuulleille tuttua Fall of the Idolsia. Cathedral of Doomista ja At the Birth of the Human Shadowsta on aistittavissa vahvoja Cathedral-viboja, edellä mainittu tuo mieleen varhaisemman tuotannon, jälkimmäisen jyrätessä raskaalla, mutta groovaavalla riffillä. Menoraidan jälkeen jalat palautetaan vankasti maan pinnalle, My Home the Gallows saa naaman vakavoitumaan, mutta kaikessa melankolisuudessaan on levyn hienoimpia kappaleita. Pentagram-hempeilyä ja ääriraskasta hidastelua ei myöskään ole unohdettu.

Kakkoslevy kuulostaa edeltäjäänsä kypsemmältä ja eheämmältä kokonaisuudelta. Vokaalisuoritukset ja -sovitukset ovat upeaa kuunneltavaa läpi levyn. Synkät, raskaat riffit ja melankoliset kitaramelodiat ja -leadit ovat majesteetillisen jykevän kuuloisia, mutta kuinkas ollakaan, kaiken takana on basisti. Levyn biiseistä vain yhdessä ei säveltäjän paikalle ole merkitty Karppista.

- Kyllä se Karppinen on pahin natsi, joka omista visioistaan ja ideoistaan ei suostu tinkimään. Kai se on sellaista vaadittavaa ehdottomuutta, joka erottaa jyvät akanoista, Moilanen valottaa biisinkirjoitusprosessia.

Jos Karppinen ei muiden ideoita teilaisi, Fall of the Idolsin levyiltä saattaisi löytyä monimuotoisempaa musiikkia kuin tähän mennessä. Basisti näkee itsensä kuitenkin arkkitehtina piirustukset kädessä, mitä orkesterin musiikkiin tulee ja aikoo jatkossakin seurata omaa näkemystään.

- Voisi löytyä sellainen ristisiitos, mitä ihmiset musiikkipiireissä tuntuvat aina kavahtavan. Kolikolla on aina kääntöpuolensa, mutta ymmärrän kyllä miksi asiat näin pitää tehdä, Hakomäki filosofoi.

Vaatimattomat lappalaiset nimekkäässä seurassa

Lokakuussa 2005 julkaistu kolmen biisin The Pathway cd-r herätti välittömästi ruotsalaisen I Hate Recordsin kiinnostuksen ja sen seurauksena poiki levytyssopimus. I Hate tunnetaan kovamaineisena levy-yhtiönä, joka ei juuri turhia levyjä julkaise. Lafka on julkaissut muun muassa Pagan Altarin, Nifelheimin, Thee Plague of Gentlemenin, The Gates of Slumberin sekä kotimaisen Minotaurin levyjä ja julkaisulistalla on Fall of the Idolsin lisäksi entisen Reverend Bizarre -kitaristi Peter Vicarin uuden orkesterin, Lord Vicarin, debyyttiseiskatuuma. Karppinen ei ylisanoja säästele, vaan yltyy vertaaamaan I Hatea legendaariseen Hellhound Recordsiin, joka julkaisi 90-luvulla Saint Vitusta, Count Ravenia, The Obsessedia ja monia Marylandin doom-bändejä.

- Ei pahaa sanottavaa löydy. Kaikki mitä on luvattu, on saatu ja lähestulkoon kaikkeen mitä ollaan pyydetty, on suostuttu. Kyllähän se jaksaa ihmetyttää, miksi meidät sinne on signattu, Karppinen kertoo tyytyväisenä.

The Womb of the Earthin kannen upeasta maalauksesta vastasi Sami Hynninen, joka paremmin Albert Witchfinderina tunnetaan. Kakkosalbumin kannesta vastuu on annettu samaan osoitteeseen. Torniolaisten mielestä heavy-levyissä pitää olla maalatut kannet, Photoshopattu tusinatavara on liian steriiliä ja hengetöntä.

- Reverend Bizarren forumilla herraan tutustuin ja sain houkuteltua Tornioon soittamaan levyjä. Nauhoitettiin siinä samalla March 15 -noiseprojekti. Kun tämä levytyssopimus saatiin, kysyin ensin Hynniseltä ja sen jälkeen I Haten Olalta. Molemmille passasi ja siitä se ensimmäinen kansiprojekti lähti, Karppinen muistelee yhteistyön alkua.

2008 tuo siis tullessaan uuden Fall of the Idols pitkäsoiton. Tämän lisäksi orkesterin tarkoituksena on lähteä kiertämään Eurooppaa uudestaan. Myös kotimaan keikkoja bändi on valmis soittamaan, jos niitä onnistuisi haalimaan. Tämän, kolme kitaristia sisältävän orkesterin jykevää livesoundia kannattaa ehdottomasti hakeutua katsomaan, mikäli sellainen mahdollisuus siunaantuu.

- Katsotaan päivä kerrallaan. Mitään rokkitähtiunelmia ei ole, Karppinen nauraa.

Helmikuussa I Hate Recordsin kautta julkaistavaa Fall of the Idolsin kakkosalbumia, The Séancea, Karppinen suosittelee Ari Koivusen ja Nightwishin uuden levyn ostajille.

- Se voisi toimia silmät avaavana kokemuksena, että ehkäpä se hevi ei olekaan heidän juttunsa, torniolainen jatkaa naureskelua. Näihin merkkeihin on hyvä lopettaa.